Minulla on tässä jo jonkin aikaa sydämen reunalla tykyttänyt kaipuu erästä henkilöä kohtaan. En ole antanut sille valtaa, kun järki on ruokkinut itseään mainioilla selityksillään. Kävi nimittäin niin, että rukoilin Luojalta rakkautta. Tietenkin toivoin sitä lähinnä itselleni.

Olisi pitänyt muotoilla toive tarkemmin.

Tuo hassu Humoristi täytti toiveeni ja antoi minulle rakkautta, nimittäin vain minun sydämeeni, sellaista yksipuolista, joka on aikas suloisen tuskaista ja hermoja repivää ja kaikkine perhosineen lopulta ihan tyhmää. Erityisesti, kun sitä ujountui sellaisiin mittoihin, ettei ole totta.

No mitäs, rakkaus on aina hyvä tunne ja positiivisena vedin ihanuuden määritelmät huippuunsa: Tämä on lahja minulle, minähän tässä rakastan ja tunnen ja olen ajoittin jopa tunteesta onnellinen. Jeee!

Kuinkas sitten kävikään. Ajatukset ja päiväunet rupesivat kiertämään samoja kiertoratoja ja sitä tuntui kuin olisin jäänyt kuuksi planeettani ympräille ikuisiksi ajoiksi, ja kuten kuukin, kasvot aina kohdettaan kohti. Laitoin kädet uudesti ristiin ja rukoilin ratkaisua. Ilmeisestikin, jokin oli tässä kaikessa aivan väärin.

Sanoin kuitenkin Tapahtukoon tahtosi.

Koko viikonlopun päässäni soi Eppujen "Näissä sanoissa":

Sinun hymysi, minun hymyni
side välillämme
ainoa rakennettu silta, jonka ymmärrämme
sinä joka olet rakkauteni saavuttamattomissa
ja kuitenkin ymmärrät minua

olen rakentanut tämän sillan
meidän välillemme
minun nähdä ja ymmärtää, että se ei kestä
minun painoani eikä sinunkaan
sanomattomin sanoin
tekemättömin teoin
sanomattomin sanoin
pidämme sitä yllä

rakastan hymyäsi, häkellyn kun sen näen
ja se se loistaa silmiini ja heijastuu
vahvistettuna näissä sanoissa
näissä yksinkertaisissa sanoissa
näissä sanoissa
näissä sanoissa
näissä yksinkertaisissa sanoissa
näissä sanoissa

Ja niin siinä kävi, että ratkaisu tuli. Koko sen ajan kun kipuilin sitä mahdollisuutta, että hymymme kohdatessaan kestäisivät sillan painon, se ei kestänyt. Hän rakastaa toista. Se on todella kaunista, hänelle.