Ihanainen täytti vuosia tyylillä. Ilta päättyi osaltani känniseen onnelliseen oivallukseen. Rakastan häntä. Olen kai kokoajan rakastanutkin, jossain vain piti välillä käydä.

Mikään ei ole kuitenkaan puhkivarmaa. Pohdimme vaan taas toisillemme asiaa tuhannen kerran tämän kesän aikana, kun samaan hengen vetoon olimme hetkeä aikaisemmin todenneet sellaiset ihmiset ärsyttäviksi, jotka jankkaavat asiansa äärellä siinä etenemättä. Katsahdimme toisiimme ja totesimme silmillämme: Niinpä.

Tuuli ravistelee parveketta ja Hän istuu siellä vääntäen rautalangasta sammakkoa minun suudella. Hän on muuttumassa Häneksi. Kosin Häntä aikaisemmin, kun raukeina köllötimme sängyllä ja odotimme ajan liikkuvan. Hän ei karannut. Ajatusleikki tuntui hyvältä maistella.

Hyviä hetkiä.

Hän huutaa parvekkeelta: "Ihania nuo lasten leikkimisen äänet, kun ne kaikuvat seinistä."

Tuulen suuntaa tarkkaillaan. Huomenna kutsuu peikkometsä pariksi yöksi. Kiire hellittää. Asiat selkiytyvät ja huomaa, eivät ne sumeita koskaan kai olleetkaan.