Tapasin eilen Hänen ystäviään taidenäyttelyn avajaisissa. Osasta pidin kovasti ja vahvistin teoriaani Hänen karismastaan. Hänen liepeillään pyörähteli koko illan eksyksissä oleva naikkonen. Jo ensitapaamisen ilmeestä päättelin tämän olleen joskus, jos ei vieläkin, Häneen jossain määrin koukkuuntunut. Mikäs siinä, Hän on huikea.

Loppuillasta, kun kuppilan perähuone täyttyi makeahkosta tuoksusta, josta minä saan päänsärkyä, naikkonen vaivoin itsensä kasassa pitäen keskusteli kanssani sydämen muotoisista kivistä. Syy Hänen kiinnostuksen lopahtamiseen selveni minulle heti. Naikkonen oli hiukan liian outo makuunsa.

Molemmat illan taiteilijat olivat ihania. Mutta pidin siitä toisesta enemmän kuin toisesta. Se johtui siitä miten ottivat vastaan, miten katsoivat silmiin, suoraan vai suoraan kaarrellen. Rakastun aika nopeasti ihmisiin, jotka ovat jo älynneet jotain elämästä. Silmät ovat sielun peili! Suoraan katsova ihminen ottaa vastaan minuakin ja se on aina mukavaa, olla myös saavana osapuolena. Antamista ei jaksa ikuisesti. Uskon tunteen olleen molemminpuolinen.

Hänestä ja "meistä" olin kovin ylpeä, salaisesti. Olimme se rauhaisa pari, joka nauttii toistensa seurasta toisten seurassa -sitä mitä moni hakee, harva ymmärtää ja kokee. Voi miten onnellinen olin nukahtaessani kainaloonsa viiskulman yksiössään masu täynnä roban kebabberian pizzaa.

Nyt: Töissä. Krapula on hienoisena eilisen tupakan aromina ympärilläni. Eipä ollut vaihtovaatteita mukana ei. Aamusella, kun kävelin viimeiset metrit tähän, oli ilmassa maaliskuun tuoksu. Eipä yhtään haittaa, jos jääkin tuo talvi kokematta. Valo on energiana tässä huoneessa. Se tulvii ulkoa, mutta myös sisältä.

Maksavat täällä harjoittelijalle ruokapalkkaa, mikä ei ole itsestäänselvää nykymaailmassa. Merkitsin papereihin,että suoritan tämän enemmän ja vähemmän tammi-helmikuun aikana, kuitenkin ajallisesti noin komessa viikossa. Sain ruokakuponkeja 35kappaletta, siinä on kuitenkin yli puolet liikaa...