Tapasin mukavan kaverin. Ei kovin älykäs, vetosi minuun muilla avuillaan. Enkä minä siitä ihmeempiä odottanutkaan... Siis sitä, että vielä kiikkustuolissa tätä kaikkea muistellaan kaffepulla suussa. Ei, ei. Vain muutamaa tapaamista, ehkä sylittelyä ja orgasmeja. Tuntemaan oppimista, itsensä ja toisen.

Tapasimme useasti tuttujen kautta ja katseet vaihdettiin, muttei sanoja. Arvioi minua, kuten minä häntä, kai. Ja sitten tuli ne yhdet jatkot, joista loppui viina ja lähdimme sillä verukkeella kahden luokseni. Viihtyi ja minäkin, pitkälle iltapäivään ja vaihdoimme numerot.

Mutta, sitten tein sen kohtalokkaan virheen. Otin ensin yhteyttä, tekstiviestillä, kuinkas muuten ja odottelin vastauksen, sain. Olin onnellinen. Ja seuraavana päivänä lähetin toisen ja tiedustelin, josko tulisin häntä työhön tapaamaan, siihen baaritiskille notkumaan. Ja sain luvan ja menin ja petyin. Ei lähtenyt mukaan enää mokoma. Loukkaannuin.

Siinä oli toinen virhe. Loukkaantua, että tarjoaa itseään sydän pamppaillen ja toinen ei vastaa tarjontaan. Olen seurassansa ujo, mitä en ole tavallisesti. Vaistoan että pitää minusta, vaistoanko väärin, pohdin. Pyysin, yön nukuttuani, käytöstäni anteeksi, sain ja yritin kysyä, josko haluaisi minua tavata. Onko liikaa vaadittu saada siihen kysymykseen edes vastaus. Perkele, siitä ristiriitaisesta käytöksestä ota selvää. Yhtenä hetkenä nauttii olostaan kainalossani, toisena on demonina, tuskin minua huomaa ja toteaa: "kyllä meillä on aikaa." Siis hänellä on. Minulla ei, koska minä olen kärsimätön...

Toissailtana vastasi viestiini, muttei sen jälkeiseen. Eikä siihen viattomaan "Hei sä, mitäs kuuluu? diibadaapaaplaaplaa". Se siis siitä. Heitän kaikki ruokailuvälineet nurkkaan ja kipakoidun. Olkoon Mies. Itsehän menettää. Myös minä -hiljainen ääni sisällä kuiskaa. Sattuu, kun ei pidä minusta, halua pitää minusta, on päättänyt olla minusta pitämättä. Vain siksi, että ei kestä toisen läheisyyttä? Vika hänessä, tieto vahvistaa. Tai sitten vain yksinkertaisesti, ei oikeasti kolahtanut kuten minulle. Kyllä kolahduksen tuntee, normaali, tunteisiin kykenevä ihminen tuntee kyllä. 

Näitä pelejä on pelattu tovi. En ollut niitä unohtanut. Tämä vain jotenkin taas muistutti, palautti mieleen koko kuvion raadollisuuden. On vain hoettava niitä kliseitä, että se ei sitten ollut Mulle tarkotettu, tai kyllä se tästä, mikä ei tapa se vahvistaa. Vahvistaa todella. Osaan olla sille, joka joskus minua erehtyy ulos haluamaan, yhtä kylmä ja kyyninen...

Vittumaisinta on se tietoisuus, että tunne on niin syvä, tunnen, että jos hän käskee, niin minä hyppään. Itsekunnioitustani suren. Eikö elämä ole ihanaa :)