Muutama viikko sitten vetäydyin maailmasta romantiikan ääreen. Ajoittain sitä tarvitsee itseensä. Hyvä romanssi on hienosti tehtyä viihdettä. Jotenkin on aina viehättänyt sellaiset tarinat, kirjat ja elokuat, musiikkikin, missä osapuolet ovat lähetysten ja hengittävät toisiaan, näkevät vain toisensa, ilman kosketusta ilman sanoja. Silloin katsoin sen viimeisimmän version Ylpeydestä ja ennakkoluulosta ja se oli oikeastaan aika hyvä, omassa sarjassaan. Siinä oli tiettyä vakavuutta ja naispääosan esittäjä oli kaikista ennakkoluuloistani hänkin oikeastaan aika hyvä. Mieleen jäi kohta, missä nämä kaksi koskettavat toisiaan ensimmäisen kerran. Viattomasti aivan auttaa mies tuon neidon vaunujen kyytiin. Kosketus kestää vain hetken, mutta se polttelee sen kivikasvoisen miehen sisintä monta kuukautta...

Äsken katsoin subukka-teeveen rakkautta ja anarkiaa pläjäyksen Intimacy.

Ennakkoluuloiset saavat toisensa lopussa ja niin kuuluukin kaiken sen kärvistelyn jälkeen. Se on puhdasta romantiikkaa.

Tässä toisessa etsivät vain itseään toisistaan. Mietin elokuvaa katsoessani, miten tutulta tuo elokuva tuntuukaan. Elin sitä itsekin hetken. Kaipuuta itsestä, jonka heijastin siihen mikä tuntui hyvältä, kuhunkin kerrallaan. Eräässä kohtauksessa mies lähtee seuraamaan salaperäistä naista, joka käy luonaan viikottain. Siitä alkaa alamäki, aina. Haluta itselle. Haluta tietää. Mutta sellaisia me olemme, tietää jo syntiinlankeemus... 

Lähteä seuraamaan jotain. Katsetta tai hetken kosketusta. Kummallinen tarve ja voimakkaimillaan silloin, kun pitäiti itseään katsella. Ja niin se loppukin menee. Jotain löytää. Vahvuus on pitää kiinni löytämästään. Jääminen on usein helpoin ratkaisu. Me ei tykätä helpoista ratkaisuista, ei.

Mutta voih, miten ihanalta se hiljaisuuden värinä on, kun voi silmät kiinni nuuhkia toisen poskea, ajan pysähtyessä. Sellaisia kuvia on aina ihana katsella.