Makaa tuossa poika. Onnea täynnä. Pahus kun aika rientää. Oikeaa aikaansa, tiedän, minä vain odotan siltä enemmän, siltä, mikä on kulunut, tapahtuneeksi. Muttei auta.

Hyvää kuuluu. Onnen maistiaisia, yksinkertaisuudessa. Olen ihmeellinen, kuulin, tiedän, tajusin! Miksi sitten iski lohduttomuus? Täydellinen aallonpohja, ihan vain varmistaakseen, ettei liikaa onnea kerralla. Mielialalääkkeet houkuttavat, tunnustan, jos saisin sillä tasapainoa itseeni. Toisaalta, juuri näin olen ihmeellinen. Ja uuteen nousuun.

Kainalossaan oli se hetki. Olla. Sitä vain kaipaa. Olla hetkessä ja nauttia. Jokin tyhmä, jokin laittaa suunnittelemaan ja taas pettymään ja kiertämään kehää, missä ei ole peilejä, vain muita kasvoja, toisia, joihin peilaa...

Olenko sekoamassa? -Syy taitaa liittyä nousevaan kuuhun, lienee jotain alkukantaisen herkkää minussa.

Palaan.