Olen hereillä tänään. Vaihteeksi se on mukavaa. En tarkoita fyysistä hereillä oloa, vaan henkistä sellaista, kun värit, kaikesta harmaudesta huolimatta, välkkyvät kirkkaina ja tietää auringon paistavan pilvimassan takana. On tämän hetken viimeinen tuokio. Tätä aikaa ei enää koskaan tule uudesti ja hymyilen, koska ei sen niin väliäkään. On hyvä edetä ja olla hereillä...

Radio Helsingissä kajahti ilmoille hyvä vanha biisi ja kuulin juonnosta vain osan: joku teki itsemurhan ennen kuin biisi näki suosionsa.

Onneksi minulla on positivismin lahja.

Onneksi en tuntenut häntä silloin.

Hän lähti tänään tavanomaiseen tapaansa aikaisin. Meille on muodostumassa tapa kinata keskenämme. Se on kai sitä peilaamista, teemme siitä tiedostettua, koska, kyllä, pahus vie, olemme niitä jotka analysoivat kaiken ja alinomaan. Tänään, ennen lähtöään, kun kahvi oli juotavaksi liian kuumaa, saimme hetken. Hän kritisoi tapaani juosta läpi kirjallisuus johon kiinnyn. Itse vaatii aikansa sisäistää, minä en. Tai ainakin niin sen ymmärsin. Minua ottaa päähän tämä piirre minussa, etten osaa olla väärässä. Puolustus hyökkää heti päälle, kun läheisin kertoo millainen olen ja on kai oikeassakin. En anna kenenkään olla oikeassa minusta. Hän on nöyrempi. Siksi rakkaus on ajoittain helpompaa... tasapainossa.

Ikävöin häntä kun hän on poissa välittömästä läheisyydestäni.

Oih, Ihana Coelho, häntä ahmin... Sain vihdoin käsiini Piedrajoen ja istuin ja itkin. Kuinka osuvaa ja kuinka sattuvaa, juuri nyt! Oih, huokaan, ja jätän hautumaan...

Mutten malta (rakkaani sanoissa on perä, juoksen ja kiirehdin ajoittain niin, etten itse mukana pysy, mutta ajatusteni vauhti niin ripsakka) ja pohdin tovin tuota Toista. Tässä hän istuu kanssani ja kirjoittaa sormillani, mutta sitä mitä sydän käskee, hä hää. Hallitsen tämän tovin. Loma maailmasta tekee selkeästi hyvää. Osaan palautua sydämeeni tätä nykyä nopeammin kuin silloin kun se oli pakko, silloin taisteli niin kovin vastaan. Nyt nautin sen äänistä. Kunpa osaisin vaientaa tuon Toisen pysyvästi... vaikka lienee sen tehtävänä pitää sydämen äänet tärkeinä. Vaikeuksien kautta vakavampana.

Lähetin taannoin Coelholle fanimailin, tunnustan. Ja vastasi tuo, olkoonkin automaattinen vastaus (totean tuolle toiselle), se tuntui hyvältä, eikö se ole kaikessa kaikkein tärkeintä.

Tove kuvailee muumikirjoissa usvaa, joka nousee mereltä ja kietoutuu kaikkeen. En muista tarkkaan, mutta on luonut lähtemättömän kuvan valtavasta kädestä, joka hiljaa hiipien nousee merestä ja kietoo aineettomuudellaan kaiken syleilyynsä... Usvaa harmittanee se, ettei tunne mitään, vaikka kuinka koskee.