olin tänään tilanteessa missä sanat loppuivat väärään aikaan. Mikä siinä on, että kun jännittää ja laitetaan kysymystä eteen ja siihen pitää vastata, kun kaikki tuijottavat ja siitä vastauksesta voi olla tulevaisuus kiinni, niin sitä mokaa oikein urakalla?

En muista edes kysymystä, vaikka kysyin sen uudestaan kollegoilta tilanteen väliajalla.

Vastasi joku muukin asian vierestä. Ja kysyjän kanssa jutustelin tilaisuuden päätyttyä mukavia. Ei sitä kukaan siis enää muistele millään, paitsi minä.

Huh.

Yksi ihastus ilmoitti asemansa, pyytämättä, asetti rajaa reviirille. Katsoo silti suoraan ja silmiin ja tuntuu hyvältä olla lähellä: olisipa ystäväni...

Ja hoen mantraa, jotten olisi pettynyt, vaan se jakkupukuinen maailmannainen, joka tänään asteli Bulevardia: Olen tulevaisuuden kannalta ihanteellisessa tilanteessa. Rauhoitun tähän elämääni näin ja kun siihen tulee lisää, se tulee siihen mikä olen, koska se on jo selvää. Miten kätevää.

Siskolle valkeni viime yönä karaoke-baarissa, mitä se oikeasti tarkoittaa se minun ristini. Kyselivät häneltäkin se seurue kysymyksiään, veti siskon hiljaiseksi. Sovimme pitävämme asian salassa vast edes, hittojako sitä meni se yksi vanha partainen tuttu siinä heti levittelemään, iloissaan kai, ylpeänä. Tähän saamme tottua.

Niin, ehkä se vastaus meni ohi senkin takia, etten lukenut, enemmän taaskaan opiskellut vaan viipyilin siskon kera karaokebaarin hämyssä puolille öin.

Pöhkö pää on tää.