On ollut hiljaista.

Matkakin piristi vain vähän.

Tämä loma tuntuu loppumattomalta ja vasta nyt sen tullessa loppuun annan anteeksi itselleni etten tee kaikkea sitä mitä ajattelin tehdä. Tuli kiireettömyydestä stressiä. Olen melkein rahaton. En ehkä saavuta sitä ainoaa materiaa mitä halajan, vaikkei sen pitänyt olla niin epätodennäköistä. Maailma vaan on niin epätodennäköinen. Päätä särkee harmaus. Jokaisella säätiedotuksella ollaan lähempänä itsemurhaennätyksiä. Mitään ei tapahdu. Makaan pitkään ja syön väärin. Liikuntaa olen lykännyt päivän kerrallaan.

Ainoana pilkahduksena ajatuksissa toivo.

Ehkä minun vuoroni tulee taas.

Ehkä.

Ihanainen sanoi kerran ihonsa menevän hukkaan. Sen kaipuun tunnistan. Tämän harmauden, sen kestäisi paremmin kahtena.