Pohdin sitä alkua. Se oli ihana, mutta kipinä puuttui alusta asti. Ei siinä ollut valmis kumpikaan. Oli vain se rauha edetä ja hyvältä tuntui, mikäs siinä.

Pohdin onnistuuko sellaisen löytämäänkään, minä, koskaan. Toive elää meissä vahvana, mutta onko se sitä aivokemiallista häiriötä jota rakkaudeksi kutsutaan.

Kaikki se mitä rakkaudeksi kutsutaan.

Näin hyvältä olla elossa ei ole tuntunut aikoihin.

Luin taas Kortelaisen Onerva-kirjaa. Ihmeelliset naiset ovat pöhköilleet ennenkin.

Lopulta tässäkin oli ongelmana se entisen läheisyys. Kannoin uuteen suhteeseen vanhat manööverit.

On aika.

On mulla vielä kipinöitä taskunpohjalla.