Hämmentäviä ajatuksia minuudesta.

Eilen nukahtaessa totesin Hänelle, että on ihanan turvallista etsiä minuutta hänen kanssaan. Leijumme jossain henkisyyden aallossa, syynsä talven masennuksessa ja tunteiden seestymisellä, luulen. Fyysisyys on tiedostettuna hiljaiselona välillämme. Sylissä on hyvä olla, läheisyydessä, nyt se riittää ja se on kummallista.

Ja tänään istuin kaiken katkeruuden kanssa silmätysten ja näin niistä omien demonieni heijastuman. En pitänyt siitä, sillä se minä en ole. Juttelin rauhaisasti exän kassa ja tämän uuden tyllerön, joka kokkasi meille lihapullia. He asuvat kauniisti ja siellä oli rauha, minullakin. Oivalsin ennen lähtöä jotain rakkaudesta. Sillä kyllä minä rakastan vielä exääni, rakastan häntä, koska hän antoi minulle Suuren rakkauden ja hän on Hyvä, vaikka kuinka teen hänestä pahan. Haluan iloita hänen onnestaan, jotta etenen, jotta säästyn mustilta varjoilta omassa elämässäni. Etenen ja tunnen sen vahvasti.

Näinkin voi olla!