Miksi se minua harmittaa!?!

Että leikkivät kotia lapsellani he. Hänen täytyy löytää itsenstä, muttei sitä tee, hyppää vain suhteesta toiseen. Toteuttaa unelmansa uuden sopeutujan kanssa, kunnes sekin sanoo, että ei tämä ollutkaan minun unelmaa, miksei näe niitä ihmisiä, naisia oikeasti, ihmisiä, lastaan oikeasti, vain itsensä kautta. Ja syyttää itsekääksi...

Ylimielisesti hymyillen. Se niin tuttu hymy. Se josta ahdistuin lopulta, koska hänelle ei kukaan ole vastus, vaikka minun älykkyyteni oli hänen arvostamien testien nojalla ylivertainen, vaikka aina olin se joka älysi tunteen läsnäolon.

Menisi nyt itseensä ja hyväksyisi vihansa, eikä olisi niin hyvä ja ylivertainen, koska se on jo muuttunut ylivertaisuudeksi.

Voi kuinka haluaisin taas vihata häntä. Mutta, ei se mitään auta, ei vie minua eteenpäin, ei! Minä hyväksyn vihani, taas, uudestaan ja olen siihen väsynyt. Kuinka kauan minun täytyy hyväksyä vihani häneen, etten vihaisi, että en olisi niin surullinen, että näkisin ilon ja hyvän ympäriltäni?

Miksi se minua harmittaa?

Eihän siinä mitään, jos tekevät parhaansa lapsen eteen. Itsessäni se vika, jos tunnen, että haluavat minut huonontaa...

miksi se minua harmittaa...