Mitä kaipaan lapseudesta?

Maailma on jotenkin venyvä. Voi juosta katsomatta eteensä, luottaa kaikkeen, ihmetellä, harhailla eteenpäin luottaen, että joku pitää kiinni näkymättömällä kädellä suojelee, maailmaa venyttää, kuin kumia, minun edetä.

Ajoittain palaan tuohon lapseuteen, suloisen viattomasti rakastun nuoreen muusikkoon ja uskon hänen katsovan vain minua. Ujosti luovutan oman olueni hänelle ja ajattelen, kun sitä siemailee kitaransoitan väleissä, että se on minun. Ja en mene sanomaan mitään, koska ujostuttaa. Mietin miltä pikkutakkinsa verka tuntuisi paljasta ihoa vasten. Sen sijaan selvitän kaikkien mahdollisten palveluiden avulla numeroaan, jota ei tietenkään tavikselle ole ja laitan kiihkeettömän fanipostin vetämään, vahtailen vastausta. Niin kuin silloin ennen. Rakastuminenkin on venyvä, omissa haaveissa tosi harha.

Hyvä olla.

ja Matti Johannes on nii-in Kuningas

Rok