Parisuhde menee aaltoliikettä. Hurmion hiipumisen myötä tavallisuuteen ja tuttuuteen, arkiseen onneen ja hiljalleen asioiden itsestäänselvyyteen ja siten selviytymiseen. Kaksi narsistia on kohtaus. Ja sitten ennen uutta hurmiota ihmetellään miten me tässä nyt olemme näin hiljaa. Mitä jää sanomatta? -kysymme, sillä niissä lienee se ratkaisun avain.

Ja voi miten niitä sanomattomia sanoja saa kaivaa ja etsiä kiertoteitä, kun ei haluaisi loukata ja itseään satuttaa. Vaikka veriseksi se lopulta menee, aina, etenkin jos sitä kohtaamista pitkittää...

Hän on minun ja minä Hänen. Piti vain tehdä jonkinmoinen välitilinpäätös ja onni taasen löytää. Siellä se oli kaiken itselle vaatimisen ja oman navan takana, molemmilla. Naiseudessa ja miehisyydessä on voimaa ja sitä tasapainoa on hyvä tietoisesti ylläpitää. Minä olen ajoittain hiukan avuttomana, jotta hän saa alfaurostella. Ja taasen hän voisi minulle murahdella ihanuuttani ylistää.

Jäämme seuraamaan tapahtumien kulkua...

Hyvistä aikeista huolimatta en voi jakaa elämääni selkeään tärkeysjärjestykseen. En esimerkiksi voi unohtaa luovuuteni hedelmiä ja kukintoja oman onnensa nojaan siksi aikaa kun keskityn maailmanääniin: opiskeluun ja työn puurtamiseen. Yritän jatkaa aamusivujen tekoa, muodossa tai toisessa. Julia Cameronin opuksessa Tie luovuuteen niitä kehoitetaan kirjoittamaan kolme sivua joka aamu ennen kuin tekee mitään, edes kahviaan juo, jotta mieli avautuu: käytännössä mahdotonta, minulle, kuten se sata kertaa päätetty asia joogata puolituntia joka päivä.

Yritän silti. Päätän. Kuritan itseni ruotuun. Tähän liittyy kokonaisvaltainen itsestään huolehtiminen. Tarvitsen puolisen tuntia meditaatiota päivässä, tapahtukoon se asanoissa ja kynä kädessä, ei saman aikaisesti tosin, heh, tai sitten kehitän uuden joogamuodon, heh, muutan amerikkaan ja lepään joogamatoillani.

Tänään pöhköilen, anteeksi. Se johtunee tunteiden äärilaidoista!

Poistun palatakseni...