Eilen oli puoli Malmia sähkökatkoksen kourissa. Kävelimme naapuritalosta kotiopäin Suuren rakkauden kanssa. Aluksi sitä ei tajunnut, että jotain on vialla. Oli oudon hiljaista ja valo oli kaunis. Vain lumesta taakse jäävän talon ikkunoista heijastuvaa. Ja sitten sen tajusi. Eikä sitä kauan kestänyt, sen verran, että saimme seikkailun: etsiä oman kodin ovi pimeästä rappuläytävästä, ihmetellä kynttilän valon laajuutta, toivoa, ettei jäätelöt sulaisi ja totutella hiljaisuuteen joka soi korvissa. Mietimme tovin mitä sitä voisi tehdä ilman tietokonetta, valoja ja televisiota: pelasimme hämärässä, kynttilöiden valossa erän Afrikan tähteä. Siinä oli oma hohtonsa. Hieman petyin, kun näin vastapäisen talon ikkunoihin syttyvän valot ja kuulin jääkaapin, joka ajoittain luulee olevansa pesukone, hurahtavan käyntiin. Suloisinta oli Suuren rakkauden pimeän pelko, pienen käden etsiytyminen omaani.

Käväisin jossain pimeässä eilen, kun ajatukset tekivät tepposia. Hassuinta oli se, että Hän soitti, kun olin saanut sydämeni rauhoittumaan. Tuli taas todistettua, ettei etsimällä löydä.

Tämä viikko tehtävineen katoaa jonnekkin, tehtävät eivät vähene. Istun koneen ääressä tämän päivän ja yritän saada tolkkua...

Jääkaappi hyrisee ja vain posti luukusta kolisee.