Olipas se eilen. Ylläripylläri. Kohtasin veskin hämyssä tyttösen, jonka käsivarressa liihotteli sen seitsemän perhosta. Päätin sittenkin jäädä kuuntelemaan kolmannenkin bändin, vaikka etkoilla ryystetty valkkari teki tehtäväänsä. Sister Flown mää leijuin jossain hämärän rajamailla. Samaen sointuva ääni säesti psykedeelistä olotilaa. Seurasin viisiödraamaa...

Rubik osoittautui aikas mahtavaksi, vaikka onkin kuulemma Turust.

Ei semmoisen jälkeen enää mennä mihinkään. Keikkavahtailussa on tuo paha puolensa. Ja se, minkä Ihanaisen otsatukkainen ystävä kuvasi niin hyvin eilen: "Kun siellä on vaan niitä kukkakeppipoikia, jotka ei periaatteesta käytä dödöä pariskuntailemassa naama nyrpeänä yhtä nyrpeän tyttöystävänsä Unelma Sirpa Leenan kanssa..." -ei sieltä suuria tunteita löydä, paitsi musiikista, niinpä.

Vakuutti otsatukkainen taas tuhannennen kerran kauneuttani. Se on ihan mukavaa aina kun semmoista, mutta jotenkin se ei mene sanomanaan sydämeen. Vika lienee tässä vastaanottajassa. Pitkän aikaa on sisällä ollut möykky, ailahteleva tyytymättömyys itseeni.

Katselin pitkänhuiskean kanssa ne vanhat hääkuvani, kun näytin että se entinen appeni on totta tosiaan aivan Mr. Beanin näköinen (erityisesti häiden jatkoilla tanssiessaan). Ja näin itseni silloin ja voi himpura miten kaunis minä todella olinkaan!!! Ja silloin en ollut itseeni tyytyväinen, silloinkaan, on se kumma.

Elopaino on lisääntynyt tänä aikana ja se on se hämmästys joka kerta kun näen itseni peilistä tai valokuvasta mikä valtaa mieleni -onko tuo minä? Sillä itse näen itseni, itseäni näkemättä, yhä sinä neitona, joka ylväänä, posket hieman lommollaan katselee kaukaisuuteen. Kriisi riistäytyi käsistä tällä viikolla, kun katsoin totuutta silmiin uudesta passikuvastani. Se edellinen kun oli ollut niiltä ajoilta.

Noh, painonvartioilta tulee kirjekurssi pikana, ennen kuin päätös hakeutua siihen muotoon, jonka sisälläni oikeaksi tunnen, karisee.

Sillä en haluaisi olla pinnallinen, mutta olen.

Ongelmansa tulee sitten niistä tuhansista miekkosista, jotka nyttten sitten vyöryvät luokseni vain ulkonäköni vuoksi. Minä kun toivoisin, että rakastuisi minuun minuna, että kestäisi sen että joskus annan elopainon päälleni virrata ja mummoutua ja näkisi  minut silti yhtä kauniina, aina. Ainakin sen xl-mallisopimuksen joudun nyt heittämään romukoppaan.

Hah!

;)