Asunnon valo sattuu silmiin. Sunnuntain rauha huokuu valkoisuudessa. Päätäkin kivistää ja oikean reiden sivua -taisin tanssia yöllä. Olipa mukavaa.

Ihana sunnuntaipöhnä.

Ennen en pitänyt "mukava" -sanasta. Se muistutti "kotoisaa" ja tuntui, että se sanottiin, kun oli "ihan kivaa". Nyt se on lämmin ja hyvä sana. Kotoisuus on arvossani noussut.

Tapasin runoilijan eilen. Ja nyt jäämme seuraamaan tapahtumien kulkua. Voisin analysoida ja pohtia mihin suuntaan tästä eteenpäin, muttei tunnu siltä, ei nyt. Eikä jaksa, eikä ehdi. Ensimmäinen kohtaaminen oli mukava, sekin. Hymyilin aika tavalla. Ja se mitä hänessä jännitin, hänen hymyään tai sitä ettei sitä olisi, oli turhaa. Keskustelu soljui jopa yliaikaa. Jaoimme ajatuksia ja menimme syvemmällekin. Kyllä hän erotessa vakuutti uuden tapaamisen tulevan.

Haaveilin tovin sunnuntaiaamun haaveet, ennen kuin nousin. Tyttömäistä, mutta yhteen niistä suljahti runoilijakin.

Mutta miltä sitten tuntuu suuri rakkaus?

Monasti olen rakentanut itseeni sen itse, omista haaveista ja aamun haaveilulla on ne vaaransa, menetän todellisuuden ja sitten jopa sen kaiken mukavan, kun lähtee etsimään jostain mitä sitä ei välttämättä olekaan, suurta rakkautta...

Otsikko on lainaus Einolta.

Väitin eräälle miehelle pystyväni pallottelemaan useaa asiaa samanaikaisesti ajatuksissani. Nyt se raja on ylittynyt. Vaativia työhön liittyviä kokonaisuuksia on nyt nämä kolme liikaa, olen patissa. Tuntuu ettei mikään niistä etene. Pakko marssia lääkekaapille. Päättäväisesti poistaa tämä sunnuntaiaamun pöhnä ja aktivoitua, aikaansaada, jotta voisi tulla aika jolloin levätä.

Ensi viikonloppuna Tahdon paeta peikkometsään laukussa kynä ja kamera vaan. Tulethan ihanainen mukaan?