"…sun edessäs tahdon ma polvistua

mut silmihin katsoa tahdon ma sua

ja sanoa: Henkeni annan!

mut mieltäni nuorta en milloinkaan

se tuskassa tulta iskevi vaan

sen kanssani hautahan kannan."

- Leiska

Valtava ristiriita myllertää sisintä. Ratkaisujen naisena en tyydy puolittaisiin epätietoisuuksiin. Kummallista miten "sovittu" muotoutuu molempien mielissä ajan kanssa joksikin toiseksi. Siitä muistaa vain sen minkä haluaa muistaa. Aivan, minkä Haluaa muistaa. Ja kun ei tiedä mitä haluaa, tai sen ääneen tunnustaminen on liian työlästä, on entistä enemmän pihalla.

Minä haluaisin kaiken. Enkä antaa itse mitään. Eikä mikään silloin toimi. Tuollaisella asenteella on parempi hetkinen olla vain itsekseen ja miettiä. Ratkaisu on nimittäin helppo: olen itse, milloinkaan Me-tön! Kiehtova ajatus, mutta pelko iski. Kuolla yksinäisenä, hautajaiset ilman saattoväkeä... Kovetunko entisestäni yksinäisyyden haavoista, karaistunko?

Yllä oleva E.L:n runon loppu kuvaa taiteellisten narsistien ristiriitaa. Tiedän nöyryydellä mistä mies puhuu. Antaa kaikki ja ei mitään. Tahto häilyy.

Menen poikasen kanssa katsomaan Simpsons-huttua. Uskoisin kaiken asettuvan kiertoradalleen, ei huolta.

"Vuodet ne käy yhä vaikeammiks..."