Istutti minut siniselle antiikkisohvalle. Väliin jäi pöytä. Vaikutti uupuneelta tuo. Kysyi minulta mistä aloitetaan. Minulta? Hänen arvovaltansa odottaa eläkkeellepääsyä. Jokainen uurre kasvoista kertoi jostain huolesta, jota kantaa. Se ketjussa riippuva tunnus, se on raskas taakka, ymärrän.

Juttelimme ja saimme kai jotain sanottuakin. Kerroin itsestäni, kerroin erosta, kerroin Suuresta rakkaudesta jne. Puhuimme työstä, sen vaativuudesta, miten siinä toimin... aivan kuin olisi testannut vakauttani, tuntui. Muttei se horjunut ja vastasin suoraan katseeseen suoraan. Totesi lopuksi minun olevan fiksu nainen, tasapainoni tajusi rivien välistä. Vaihdoimme monta vinoa hymynkaretta. Hänellä on vihreät silmät. Ehkä väri heijastuu violetin avulla voimakkaammin.

Väri pukisi minua kyllä. Mutten mene asioiden edelle.

Ensin mietin mistä saan nämäkin vaatteet.

Sain pinon paperia ja kirjan omistuskirjoituksella. Kohta kuulun joukkoonsa. Voisi se pomo huonompikin olla.

Mutta nyt on mietittävä mistä saan ne vaatteet.