Päivän biisi: Egotripin Nämä ajat eivät ole meitä varten!

Luin jostain, että surullinen ilme vie enemmän kasvolihasten energiaa, kuin iloinen, että se iloinen ilme on luonnollisempi kuin surullinen. Tänään ei tunnu siltä. Tänään ja tiedän huomennakin olen naama pitkänä, vedän huomaamattani kulmia yhteen, kun käperryn juuri siitä kohdin sisään päin. Olo on seurausta otsalohkon takana tapahtuvasta myllerryksestä, joka johtuu taasen ajatuksista. Mutta se myllerrys aiheuttaa ajoittain kallon keskipisteen tuntumassa ailahduksen, joka välittömästi säteilee rinnan kautta koko kehoon. Silloin itkettää, kyynelkanavien sulkuportit avautuvat mikä tuntuu paineena jossain siellä keskipisteessä. Kulmien kurtistus on välitön reaktio itkun ehkäisemiseksi. Syvä huokaus rentouttaa sulkuportit ja sulkee ne toviksi, kunnes kaikki alkaa alusta taas.

Satunnaisesti sieltä saattaa joku yksinäinen kyynel ajoittain karata. Maskarani on sen kestävää.

Mulla on ikävä. Mulla on ikävä rauhaa ja iloa. Tuntuu että kestää aikansa, jos niitä minulle suodaan. Tuntuu etten ole arvoinen.

Pyydän anteeksi, jos olen ryhtynyt kovin synkkämieliseksi. Ei minulla tosin niitä vakkarilukiojita ole itseni lisäksi kuin pari, sekin vielä, he! Sarkasmini olisi tällä hetkellä sadismia... ei oikein jaksa, vaikka pitäisi.

Päätös kanavoida uinuva intohimo johonkin ei ole toteutuva ilman kohdetta. Joten laitan ilmoituksen eetteripyörteisiin: Haetaan intohimon kohdetta, jotain mitä tapahtuu syvästä rakkaudesta ja halusta, joka täyttää tyhjyyden!

Mistä se ihanainen lainasi sen: "Tuntuu, että ihoni menee hukkaan"? -se oli kaunista...