Löysin arkistoistani tämmöisen kuvauksen Peikkometsästä:

 Tänään pääsen mökille. Lapsuuden maisemaan. Paikkaan missä aika tuntuu aina
 pysähtyvän. Ajan kulusta kielii ainoastaan kasvillisuus, puut pääasiassa.
 Erityisesti se mummin istuttama tammi, toi siemenen mukanaan Karjalasta. Ja
 se mänty, joka istutettiin kun synnyin, kasvaa kanssani.

Mökki on vanha punainen torppa. Ukki osti sen ennen kuolemaansa. Ehti asua
 siellä vain hetken silloin ennen kuin ehdin häntä tavata. Ukki rakensi sinne
 savuisen saunan. Ehkä se hänen henkensä siellä tonttuna häärää, ehkä tonttu
 muutti toisaalta, en tiedä, kun oikeasti en ole tonttua nähnyt. Isä on, ja
 minä uskon häntä.
Parasta on hiljaisuus. Kun astuu ulos autosta sen hurinasta ja radion
 pauhusta, korviin sattuu, mutta vain hetken. Sitten jo kuulee, luonto elää.

Mökki on vanha punainen torppa joka tuoksuu aavistuksen homeiselta,
 kellarilta. Poissaollessamme tanssivat hiiret pöyillä ja nakertavat tiensä
 läpi sinappituubien. Joskus nukkuessani pienessä kammarissa jonka seinät
 ovat myrkyn vihreät, kuulen pienten jalkojen vipeltävän ja rapisevan seinien
 välissä. Kerran näin lattian raossa pienen mustan silmäparin, katseli minua
 epäluuloisesti toivoen, että unohtaisin leipäpussin lähtiessäni.

Mökki on vanha punainen torppa. Sen pihalta alkaa metsä. Sen siimeksessä
 olen käyskennellyt useasti. Se on kuullut ajatukseni jo silloin kun en niitä
 ymmärtänyt. Metsässä on jotain ikuista, kirkko, se se on, metsä minulle.
 Niin kuin kirkoissa ei ole kelloja ei ole metsässäkään, on vain ikusiuuden
 läsnäolo. Sen kuulee, suhinan. Intiaanit sanoivat niitä hengiksi, miksen
 minäkin. Suhina puissa ikuisuuden kuiskintaa. Täytyy olla avoin, että
 kuulee.
Metsässä laulelen, mutta se ei karkoita inhoja ötököitä, hyttysiä ja
 hirvikärpäsiä, ne eivät kuule, siksi en pidä niistä. Eivät kuule edes
puiden kuiskintaa. Poimin marjat ja sienet, seuraan kimalaisen työskentelyä
 niittyaukealla. Tuoksut sekoittavat pään. Suolla pursut ja syksyllä sienet.

Mökki on vanha punainen torppa. Sen pihalla olen nähnyt peuran aamun
 hämärässä, kun kaste kiertyi usvana sen jalkojen ympärille. Ketun, joka etsi
 toiveikkaana grillistä edellisen illan tähteitä. Monta käärmettä ja
 lepakkoa. Kerran ryösti orava pikkulintujen pesän ja suutuin. Ylitseni on
 lentänyt monta lintua, jopa haukka. Eniten kaipaan sinisiipi-perhosten
 kisailua jalkapöydälläni, niiden keveää kosketusta kesäpäivän helteessä.
 Sudenkorentojen surina ja muurahaisten lento, kuuluvat kesään nekin.

Mökki on vanha punainen torppa ja sen rappusilla istun, kun pesen uudet
 perunat, kun kuuntelen pienten lasten kiljahtelua saunalta, kun lasken käen
kukunnan, kun nautin kesäillan viileydestä ja rauhasta, kun katson syksyisen
 tähtitaivaan karttaa ja pohdin pienuuttani, kun seuraan oman mäntyni
hidasta
 kasvua.