Ensin täytyy kiittää Ihanaa ystävää rohkaisun sanoista ja oivallisesta tavasta sanoa kauniisti se mikä jossakin mättää. On totta, että usein ei nähdä tekstiä pilkuilta ;) Voi niitä Erkkejä.

Ja Sä, olet kaikkein Ihana Sä. Jatkoa seuraa deitti @helvettiin...

Ja sitten itse asiaan: Eilen Ylenykkösellä esitettiin dokkari Dietrich Bonhofferista. Hän on idolini. Ei pelkästään sen takia, että sanoi suoraan sen ettei Keisarilla ole vaatteita, vaan siksi, että sanoi sen siitä huolimatta, että kipuili ajatustensa oikeellisuuden kanssa.

Joskus minulla on se tunne myös. Näen jotain, jonka ääneen sanomista pähkäilen, jotain on tulossa, tiedän... Sama asia lienee luovuuden kassa. Luova ihminen näkyy rohkeutensa kautta. Mutta mieletön se prosessi, se kamppailu jonka itsensä kanssa käy ennen kuin kaikki on selkeää.

Dietrich (uskaltanen sinutella tuota, vaikka luterilaisten delekaatio aikanaan pyysivät Paavia julistamaan miehen pyhimykseksi. Paavi ihmetteli mikseivät tehneet sitä itse nuo?) on idolini, vaikka tuo pöhkö kokikin, ettei voinut jättää uppoavaa laivaansa, sen miehistöä, vaikka olisi voinut selvitä. Mies palasi Amerikasta parahiksi vangittavaksi, ollakseen laumansa kanssa. Rapakon takana olisi voinut toimia vahvemmin Hitleriä vastaan, muttei kokenut sitä tehtäväkseen.

Mutta kaikkein eniten Dietrich on tehnyt minuun vaikutuksen teologiallaan, erityisesti sillä jonka oivalsi vankeusaikansa aikana ja jota on julkaistu nimikkeellä "Kirjeitä vankilasta". Dietrichin ajattelu oli ennen kuulumatonta aikanaan, muttei kuitenkaan niin tavatonta enää. Esimerkiksi vankilassa ollessaan Dietrich vietti aikaansa mielummin ei-kristittyjen ja ei-niin-kovin uskovaisten kanssa kuin niiden, jotka joka käänteessä turvasivat sanoillaan Jumalaan. Dietrchin mielestä tuossa tilanteessa Kaikki turvaavat Jumalaan, muttei sitä tarvitse kuuluttaa -se on tekopyhyyttä. Itseasiassa "nykymaailmassa" olisi turhaa puhua koko Jumalasta, koska se vain hajottaisi, se puhe, enemmän kuin yhdistäisi. Jokaisen näky Jumalasta on jokaisen sisällä (onkos tämä nytten sitten Wittgenilaista ajattelua tämä!?!) ja siten omanlaisensa. Jumala on.  -Se riittää. Oleminen on jo sinällään ihme, mitä siitä enää länkyttämään, etenkin kun sillä tänäkin päivänä korostetaan vain omaa "uskoa" ja ylivertaisuutta ihmisten joukossa, vaikka kaiken järjenkin mukaan ihmiset ovat jokainen samanarvoisia lopulta, Jumalan edessä!

Otteita Dietrichin teologiasta ja henkilöhistoriasta löytyy täältä, samoin kuin sitä valkoisenkeski-ikäisenkirkonmiehenarviointia eli vastakommentteja asiaan :)