Ajoittain palautuu mieleeni miksi, miksi tämä kaikki. Joskus sen täytyy hieroutua naamalle, että näkee ja tuntee. Joku viisaudessaan varmaan hermostuu pieniin merkkeihin, joita tielleni laittaa, joita en näe, en sitten millään. Joskus tosiaan, niin kuin eilen:

Pieni rukous junassa matkalla kaupunkiin.

Heti kun joudun pysähtymään, tai pikemminkin sallin itseni pysähtyä ajatusten ääreen, ryhtyvät ajatukset elämään omaa elämäänsä. Ne huutelevat toisilleen solvauksia aivolohkojen sokkeloissa ja kurtistavat sitä kohtaa tuossa otsassa, johon muodostuu se ryppy. Tunnistan rypyn ja haluan siitä eroon, siksi rukoilin eilen pienen rukoukseni junassa.

Eteen tuli kaksi pientä elämystä, ihmettä, jotka täydensivät toisiaan ja sanoivat sen minkä olin jo taas unohtanut: Sydämellä Hei, muista nähdä sydämellä!

Ja se Sydän on sitten ihmeellinen. Aivot käpertävät ihmisen itseensä, liika järki tuhoaa. Sydämen kautta kulkee jonkinmoinen maailmankaikkeuden portti. Sen kautta tarkastellessa Ryppyä ei synny ja mieli pysyy kirkkaana. Lopulta ajattelee järkevämmin. Sydän on niin laaja, kuin valoisa kenttä, sinne mahtuu ajatuksia ja tunteita. Aivojen pimeisiin sokkeloihin ei.

Oli taas aika edetä. Yhden vauvan askeleen kerrallaan, yhden pienen vauvanaskeleen kerrallaan.