Selvisin hyvin arvosanoin viime syksyn opiskelurulijanssista. Oman oppimisen tarkkailu on hittiä tätänykyä. Tällaiselle kasari-ysäri-kaikki-tarvittava-löytyy-aina-kirjoista -oppijalle on ollut kulttuurishokkia opetella itsearviointia. Tutkinnosta ei selviä ilman diipa-daapa-oppimispäiväkirja-portfolion pitoa. (Olenpas asenteellinen, hui)

Selvisin hyvin arvosanoin myös portfoliosta, vaikka kasasinkin sen kaksi tuntia ennen palauttamista satunnaisista päiväkirjamerkinnöistä sekä tämän blogin aiheeseen liittyvistä postauksista. Keväällä on palautettava samanlainen tuotos, joten ajoittain uppoudun tällä palstalla tähänkin osaan elämästäni.

Viime syksynä vaivanneet ohjaajamummot eivät aiheuta enää päänsärkyä. Sekin joka valvoi korkeammalla portaalla on siirtymässä muihin hommiin. Vuosi alkoi harjoittelulla mahdollisimman kaukana omasta alasta, mutta sitäkin mielenkiintoisemmin. Puuhaan tutkimukseni niiltä tiimoilta myös. Tämä on jo neljäs aihe. Tästä se on tehtävä. Aikaa on kolmisen kuukautta ja kaiken kaikkiaan koottava 20 vanhaa viikkoa! Etsin kirjastosta ensimmäisen tenttikirjan, tästä se lähtee, jeah! Ei tosin millään muotoa samalla ilolla kuin syksyllä. Nyt on suorituksen veren maku suussa, grrrrrr!

Luento loppui juuri. Oivallus: olen siis sitä pänttääjä ikäpolvea, koska meidät opetussuunnitelmien perusteella kasvatettiin niin. Oma ajattelu oli vielä hieman kielletty. Nyt lähtökohta on toinen. Mietitään, mitä oppilas haluaisi oppia ja kannustetaan löytämään oppimisien riemua kaikesta, erityisesti kokemuksen ja tunteiden kautta. Olen hiukan kade. Minulta meni oma aikani löytää oma tapani oppia, se että voin ajatella itse ja ne ajatukset ääneen sanoa. Toisaalta, se kasvatus antoi hiukan jarruja todella miettiä mitä suustaan päästää, tervettä varovaisuuttakin. Murrosvaiheen lapsella on aina enemmän kykyä ymmärtää ja nähdä, toimia linkkinä...

diipa-daa