Sunnuntaiaamusella, Hän kun jäi kotiini viikonloppua viettämään, otin hänet syliini, iholleni kaipasin. Ja sain turpaani. Löi sanan säilällä niin että syvältä kiipi alkukantainen huuto...

Eihän sille mitään voi, että se alusta asti ollut tunne, että jokin ei ole, on tässä yhä ja mitä enemmän yritämme sitä vahvempana se tuntuu. Kaikki on aina hyvin, näin nimittäin kävi kerran aikaisemminkin, kun puhumme tästä päätöksen jälkeen, hymyilemme toisillemme kuten silloin alussa. Hän rentoutuu ja muuttuu siksi jota niin kovasti rakastan ja minäkin, siksi jota olen kaivannut, joka On...

Ihanainen puhui ystävyyden mahdollisuudesta miehen kanssa, mitä epäilen, kosken ole siihen ennen pystynyt. Minustahan se lähtee... Meidän ei olisi koskaan pitänyt ollakaan sen enempää, mutta silloin alussa, silloin toivoimme niin kovasti, että kameleontteina muutuimme salakavalasti toistemme toiveiksi samalla unohtaen itsemme. Tämä on niin monasti jo koettu, että sitä luulisi oppineensa, muttei siltikään. Toisaalta, jos emme olisi kokeilleet tätä suhdetta näin, emme olisi saavuttaneet sitä enkelisuhdetta, joka välillämme eilen vallitsi. Käsittämätön yhteisymmärrys ja rauha. Hyvä olla siinä. Pidimme toisiamme kädestä ja Hän silittikin minua, kun rakkainta kissaansa. Siskolla meni lonkerot väärään kurkkuun. Onhan se outoa, istua käsikkäin erokaljoilla, niin rakastuneena että.

Voi, kunpa asiat olisivat yksinkertaisia.

Tuhannen karaokebaarin lohdutus oli repivää. Päädyin kuitenkin Hänen vireensä nukkumaan ja aamulla heräsin sylistään ja siinä oli hyvä olla, vain Ystävinä.

vain Ystäviä, emme kai ole koskaan, koska olemme enemmän, aina olleet.

Ja sitten tuli suru taas. Se itkee sitä kuolemaa, se hautaa sitä joka oli, jota ei olekaan enää, sitä itkee sitä, että sattuu niin saatanasti. Se iski Malmin Prisman kassalla. Se iski sumentaen muutoinkin harmaat maisemat. Se sekoittui posken kosteaan. Ja kotona oli hiljaista.

Itseäni itken, en muuta.

Ehkä kaikki on hyvin nyt.