Toissayönä näin unta. Unessa kantapäässäni ammotti sen nyppylän alla, mihin aina uudet kengät hiertävät rakon, sanovat sitä kohtaa teräväksi, reikä. Reikä oli noin peukalon yhden nivelvälin kokoinen ja todella avoin. Se ei sattunut, pystyin kävelemään, mutta se märki, niin että jouduin laittamaan paikoillani ollessani alle astian, mihin valkeaa, verensekaista märkää valui suhteellisen vuolaasti.

Uni, kuten tavallista, tuntui todelta.

Aikaisemmin stressin ollessa päällä, jonkin jännityksen jäykistäessä jäseniä, näin unia hampaisiin liittyen. Monena yönä olen heräänyt tuskaan, että ovat tippuneet varoittamatta kokonaan nuo, tai sitten edessä on taasen käsittämättömältä tuntuva hammasremontti. Pelkäsin aikanani hammaslääkäreitä. Enää en, ainakaan paljon.

Koko syksyn olen tuijotellut varpaitani kyllä. miettinyt minä iltana tekisin pedigyyrin ja huoltaisin nuo. Kun lykkään ne Rakkauteni, syliin pahoittelen karheuden tuntua kantapäissä, pitkien kynsien keltaisuutta, enemmän itselleni. Ei aikaa, ei edes jalkoja hoitaa.

Joogassa muistutetaan käsien, kämmenien, sormien ja jalkojen, jalkapohjien, varpaiden tärkeydestä: noiden kautta sisältä kumpuava jännitys yrittää paeta ja niiden kautta hiipii kehon kokonaisterveys sisälle asti. Kantapääni ovat kovalla kantaessaan tätä kaikkea, tiedän.

Se märkivä töhnä, se oli kovin elävää, iyh.