Luin Eino Leinoa. Lauloinkin. Se lohduttaa, on iäistä. Siinä on totuus. Leinossa on totuus. Erityisesti Hymyilevässä Apollossa.

Huikea tyyppi kuolee. Kaikki kuolemme, mutta hänellä se on jo ovella, koputtelee kipuna. Joimme viiniä aamuun ja kuuntelimme Tangoja. Hän pitää äänestäni ja muutenkin, imartelee. Lähtiessä ei päästä. Sain monta märkää pusua. Hän on rakas. He jäivät kahden selvittelmään välejään, jotta tämä kaikki mitä on tehtävä ennen sujuisi ilman mustia silmiä, jotta ne kaksitoista taulua syntyisivät, jotka me saamme. Hän hermostuu kun Huikea puhuu rahasta. Ja vahvistimme illuusiota Rooman matkasta.

Ja sain kriisin, koska Hänellä on. Me saatanat siirrämme tunteita toisiimme, loputtomalla kierteellä. Kaipaan pyöreää kulmaa, päätä särkee.

Luin Eino Leinoa. Lauloinkin. Päätin: Teen Huikealle tyypille toisen levyn: luen Hymyilevän Apollon ja laulan pari muuta. On sitten tykkäämättä. Niitä ei kuunnella hänellä, koska Vesa-Matti ei ole mieleinen. Mutta Minä olen.

Luin Eino Leinoa. Lauloinkin.

Saksanmaalta ollaan ihan tosisaan levyttämässä kanssani levyä. Nyt kyseli jo biisilistaa, jotta voi filharmoonikoille nuotteja laittaa. Olen ihan puulla päähän lyötynä. Edelleen kyynisenä.

Ja Rakastan Häntä, koska Hän "näkee" minut. Mutta huomasin, että haluan tulla nähdyksi omalla tavallani, vaikka se onkin väärä. Koko lasillinen raikasta onnen vettä, jonka hän ojentaa minulle palvonnallaan, muuttuu yhdestä tipasta etikkaa juomakelvottomaksi. Sen etikan itse sinne tipautin...

Luin Eino Leinoa sen jälkeen kun oivalsin, että minäkuvassa on vikaa, siksi se aina sieltä kumpuilee ja tekee onnettomaksi. Nyt mietin miten korjata tuo... tuntuu vaikealta. Fyysinen ratkaisu ei muuta pihvin makua, vain muodon.

Huimaa...