Rakastumisessa on sellainen hassu piirre, että sitä näkee kohteessaan kaiken sen mitä toisessa toivoo. Silloin on tavallaan tuominnut sen rakastumisen epäonnistumaan. Se mihin rakastuminen perustuu on oman pään sisäinen harha. Tottuutta vain itselle.

Kyselen nytten sitä, onko se aina niin. Koska en ilmeisesti ole koskaan rakastunut niin, etten ole luonut tarinaa mielessäni jollain tasolla etukäteen. Että olisin vain ollut siinä tunteessa, tyytyväinen toiveetta. Ja kun katson menneitä tiedän, että niitä hetkiä on, mutta eivät ne elä sen pidempään, ne ovat vieläkin siellä:

"valo silmistämme lähti silloin matkalle tähtiin, ikuisesti vaeltaa ja vielä joskus jonkun silmät tavoittaa." (Eppuja)

Ihana ihme on sitten se, kun ja jos se löytyy, se jonka kanssa noita hetkiä on liukuhihnalla jatkuvalla syötöllä.

Laitoin yläkertaan tilauksen vetämään. Toimitusajat heittelee, tiedän. Enkä itselleni mitään pyydä, tiedän se ei toimi, silloin ei ainakaan anneta (yläkerta piruilee mielestäni tässä kohden, ei ihme että alakerta vetää puoleensa, siellä luvataa nopealla toimituksella kaikki-tänne-heti-mulle!). Pyysin sellaisen legopalikan kuin puhuttiin ja väittäisin tuntevani vastaanottajan siten, että tilattu täyttää vaatimukset. Olkaatte siis hyvä, ja kun tilaus toimitetaan, toivon ettei minua sen enempää kiitetä, koska tein sen täydestä sydämestä ja pyytettömästi, sillä olet rakas!

Siihen asti kun se itselle kohdalle sattuu, villitsen itseäni höpsöilemällä teinimäisessä todessa harhassa. Se minulle suotakoon. Onnessa on kuitenkin parempi olla, kuin pohjattomassa surussa. Yhden kuvan tietty katse saa minut värisemään, oih!