Tarkastelin itseäni tovin peilistä. Olen kova, huomaan. Se suloinen pehmeys se katosi taas jonnekkin, tahtomattani. Tämä oli pari päivää sitten... Nyt olen kadottanut sitä kovuutta, hionut hienossa seurassa. Oih, sitä viinin määrää, se tuntuu nyt päässäni, kuten arvelinkin.

Mutta Akilleus minussa, tekee minusta siis jonkun muun, joka en halua kuitenkaan olla. Ehkä kuvittelee, että elämä olisi toisena helpompaa, muttei se ole, ei. Akilleus oli kova jätkä, eikä sille ryppyillyt kukaan. Minä yritin olla kova jätkä, mutta sitten sitä muuttuu sellaiseksi... Hmmm, etsin sen sijaan sitä pehmeää perhosta, valon kanssa yössä Erostaan odottaen, Pshyke -olen.

Krapula saa pöhköyden puhumaan pinnalla, ihan sanoin. Mutten väheksy sen enempää tätä, koska tässä olen, taas, voimissain, Ooon voimissain.

Lapsi uppoaa sohvaan ja katselee Islantilaisen jumppakärpäsen keksimää lastenohjelmaa, ding-dong-digidigidong -soi. Korviin sattuu. Värit oksentuvat takaraivon seinälle, sillä niin voimalla ne iskeytyy herkkään tietoisuuteeni. Väsyn.

Ja aloitan taas esseen, palaan maailmaan... Sovinnaiseen maailmaan ja Akilleus juhlii voittoaan. Pehmeän Pshyken liha voimisti sitä tavattomasti. Pshyke sen sijaan taisi rakastua...

Hihihihiiii!