Aloitin vain ja annoin ajatuksen lentää, sormenpäitteni kautta näppäimistön laulaa ja tekstiä suoltaa. Se on ihmeellistä, kun siitä pääsee jyvälle, kirjoittamisesta. Ajatukset jäsentyvät. Päässä ne laukkaavat seepran raitoina, ilman seeprojen muotoa, yhtä lauman sekamelskaa. Kirjoittaessa se seepran muoto tulee ensin ja raidat siihen myöhemmin maalataan. Tai ainakin minä, tällä kummalla tyylilläni. Sinusta ehkä ne raidat tulevat ensin. Minä, joka tiedän sisäisen oudon maailmani, tiedän, että seeprani modostuu paperille ensin.

Mistä tuo seepra tuohon nyt tuli.

Kun vetäydyn hiljaisuuteen ja yritän hallita ajatukseni meditaation avulla tässä hetkessä, tiedostaa se jokainen ikuinen nanosekunnin hetki, silloin seeproja mielessä metsästän. Mistä tämä tyylini kumpuaa, pohdin nyt. Takerrun lauseisiini. Rakastan tätä kieltä ja leikin sillä. Mutta tämä tyylin outous, sanajärjestysten sekamelska, mistä sen sain, mistä se tuli?

Ei, liian varhaista olla syvällinen. Arki pyörii pesutuvassa, odottaa kuivaushuoneeseen siirtäjää, minua. Arki määrää puitteet. Elän arjen raameissa, mutta kuvassa leikin. Suljenko arjen ja leikin vastakohdiksi? -en toki. tällaisia outoja mielessä pyörii, kun tunnen kuinka väsymyksen pumpuli valtaa pääni, ajatteluni salakavalasti niskan kautta takaraivon kiertäen otsalohkoon silmät sulkien. Väsymyksen anatomiaa ja ironisesti ryhtyi radiossa Ozzy laulamaan "Moon niin väsyny" -lalalalaa...

Tänään kirjoitan novellikokoelmani kolmannen luvun.