Ihana keskustelu eilen yöllä Hänen kanssaan. Istuimme tuossa ruokapöydän äärellä ja söimme pizzaa. Hän oli keskustellut ystävänsä kanssa siitä miten hänen elämänsä etenee, mitä hänen täytyisi kokea. Hän on ihmeellinen, hänen kokemuksensa ihmiselämä, kaikkine käsittämättömine läpikäynteineen. Hän on Jeesus, vaikka eväät olisi ollut Saatanan.

Hän puhui ja minä kuuntelin, mutta taas kävi niin, että puheensa kautta, mehän aina heijastelemme puhujan sanoja itseemmee, jotta ymmärtäisimme, löysin hippusen siitä ilostani, joka syksyn aikana oli hautautunut talvehtimaan. Luulin sen kuolleen, muttei ilo mihinkään kuole. Ilo on kellarissa, multaan nukkumaan asetettu sipuli. Ihme se, minkälainen kukka siitä aina tulee.

Leikkasin amarylliksestä yhden varren irti. Se kasvattaa jo toista, ja kolmattakin. Mutta ne kukkii vasta joulun jälkeen. Iloa piisaa.

Se jäytää, se ajatus, joka ei ota muotoa. Hän löysi hahmotelman ajatukselleen... Voi kun Hän kirjoittaisi, mutten voi pakottaa, Hän löytää sen muodon sitten itse, jos on löytääkseen. Kuvillakin voi kirjoittaa, tietää sen.

Yhden puhelinsoiton soittamisen vaikeus voi kasvattaa jännitystä siinä määrin, että helpotus on tähtisadetta, kun sen saa tehtyä. Unohdan sen, että on vieläkin se hammaslääkäri varaamatta. Kullekin viikolle sen hoidettavat asiat, puhelinsoitot, murheet.

Jumalatar katselee tomaattivoileipäänsä seinälläni. Se sopii siihen niin hyvin. Katselen sitä lakkaamatta ja ajattelen lahjan antajaa. Se arjen romantiikka, se pitää elon ihmeellisenä. Minun arkeni on tomaattivoileipiä ja papiliotteja, minun arkeni on sitä juhlaa, koska Olen ja se on jo ihmeellistä.

Huokaus.

Täytyy ostaa papiliotteja.