Ajoittain ajattelee, että elämä on valunut hukkaan. Valuu kuin vesi sormien välistä, vaikka kuinka puristaisi sormet yhteen, käsien kupista palaa huulia koskematta neste. Elämän nektariinia rakkaus.

Niin sitä ajoittain ajattelee, tahtomattaan.

Ensi kertaa elämässäni olen Minä.

Olen luullut niin useasti ja luulen kai nytkin.

On hienoa olla Minä, sellainen kuin olen, hiukan vielä eksynyt. Etsin kuin lapsi, ikuisesti. Joku kirkkoisistä pohti sitä mysteeriä ja tuli siihen tulokseen, että rakkaus ei koskaan löydy sellaisena kuin sitä etsii, koska se on lopulta vain heijastusta rakkaudesta Jumalaa kohtaan. Se ei löydä fyysistä muotoaan, koska se jokaisella on omanlaisensa ja täydellisenä ilmenee vain itse Jumalaa kohtaan. Olemme tuomittuja etsimään vastinkappalettamme, se on kirous kannettavaksi.

Muttei mikään ole turhaa. Askeleen lähempänä olen joka hetki.

Täyttymystä.

Tämä yö on hiljainen. Venus tuijotti pitkään silmääni tummenevalta taivaalta. Sen kirkkaus voi sokaista.