Ajoittain sitä tajuaa olleensa näillä main maailmankaikkeutta, aurinkoa tästä kulmasta katselleensa, viimeksi vuosi sitten.

Silloin paistoi aurinko. Nämä päälläni olevat vaatteet olivat uudet. Hyppelehtien vietin Kirjan ja ruusun päivää. Vein hänelle lounasta, söimme sen ja katselimme merelle. Sydämessä tuntui niin hyvältä. Annoin Hänelle kirjan ja hän oli löytänyt hautausmaan takahuoneesta, jostain kukkalaitteesta pudonneen ruusun minulle. Olin siinä Hänen vuokseen.

Ja sitä edellisenä vuonna...

Siitä ei puhuta, mutta jostain syystä Kontrabasistin minulle antamat tuhannet ooppera-aariat kaikuvat tänään katossani.

Ilmakehän peittävä harmaus on kaunis, kuin hopeaa.

Milloin sitä näkee, että kaikki On ja Tulee Olemaan niin kuin pitääkin, Aina.