Ihanainen cyan tilittää blogissaan häpeästä. Sattui silmiini se, että hävettää ja selitellään sitä, että halutaan olla sohvan sylissä ilman oman ajatuksen rihmaakaan. Syyllistytään siitä, ettei käytetä kaikki aika hyödyksi.

Mitä turhia. Kyllä tässä saa aina aikaan, vaikka ammattikirjallisuus pölyyntyisi hyllyssä. Ei se elämä pelkästään sitä ole. Ei aina voi jaksaa. Ja kun katsoo vuorokautta, mistä kolmannes (ainakin neljännes) tulisi pyhittää unimaailmaan, niin ei ole ihme, että aivottomuus vetää puoleensa. Etenkin kun unen määrä jää alle neljänneksen ja työ ja elämä on yhtä aivotoiminnan ilotulitusta.Vaikkei se näy mihinkään, niin ainakin minä käyn käsittämättömän määrän ajatustyötä läpi päivän aikana. Kaikesta huolimatta arvostamme siis konkretiaa ja tekoja, itsekin.

Anna siis itsellesi anteeksi se, että nautit oman asuntosi tyhjiöstä. Tyhjiössä ladataan aivojen akkuja, jotta taas jaksaisi kohdata ja olla ja ajatella. Tyhjiössä saa sukeltaa omaan itseensä sellaisena kuin väsyneenä ja uupuneena on. Vähintä mitä voi tehdä, on sallia ihmisyys itselle. Ettemme kokonaan koneiksi muuttuisi.

Häpeästä: Tunnustan, että minulle on uskomattoman vaikeaa hoitaa yksinkertaisia omia asioita. On monen kuukauden projekti aina varata jokin tarkastuslääkäri tai sen sellainen. Nyt on listalla gynsgällä käynti ja asialla alkaa olla kiire... Samoin yhden hampaan rosoinen kolo täytyisi täytättää, se riikkoontui jo syyskuussa...

Ehkä sitten huomenna...

 

Lyhyesti:

Ihastus ryhmänvetäjää kohtaan jäi lyhyeen.

Keksin uuden kirjan/tarinan aiheen.

Muistutin ystäviäni itse tekstiviestillä ystävänpäivästä. Toimi. Sain monta viestiä takaisin. Tuli hyvä mieli.

Tänään en tunne itseäni lainkaan niin lihavaksi kuin viikko sitten.

Elämänkatosmukseni mittari osoittaa "melko tyytyväistä".