Hiljaisuus.

Osaltaan siihen vaikuttaa tuo lumivaippa. Taistelin tänään tieni kotiin. Hammasta purren, kirjaimellisesti, kahlasin liukkailla kengillä vastatuuleen.

Työtoverilla oli mahdottoman kiire päivä. Selvityspyynnön piti olla kelalla tänään ennen klo neljää. Itse kiirehti muualle. Joku fillarilähetti-parka sai sen sinne polkea, samaan hintaan kuin aurinkoisena kesäpäivänä. Elämä ei tunnu aina reilulta.

Jokin tässä hiljaisuudessa nyt vaivaa. Se voi olla, että ne ovat vain minun aivoni jotka raksuttavat, tyhjää käyvät tässä. Meidän biorytmit menevät eri tahtia, on mennyt jo jonkin aikaa ja näin tuoreelle ja varovaiselle parille pelkään sen olevan kohtalokasta. Minä olen ollut jo kerran se joka ei luovuta, mutta tarviiko sitä olla ikuisesti? Ne on pieniä asioita, jotka ovat paisuneet ilmapalloiksi, odottaen puhkaisua, kaikessa tässä hiljaisuudessa.

Me puhumme paljon kyllä. Mutta jostain syystä emme asiasta.

Nyt huomaan kasvattavani tätä....

Pelottavaa kaivata rakkautta taas. Itselle. Mistä se tulee? Mitä kohta tapahtuu?