Hain lohtua imettäjältäni, turhaan, jälleen, ja turhauduin. Vaikkei äitini minua imettänyt kuin muutaman viikon aikanaan. Tunnusti valehdelleensa neuvolan nutturapäiselle tädille siitä neljästä kuukaudesta, jotka on vanhaan vaaleanpunaiseen neuvolakorttiini rustattu. Millähän se minua sen jälkeen syötti? Onneksi en kaikkea ole imenyt äitini maidosta.

Oli se entinen taas hautautunut omaan todellisuuteensa siinä määrin, että unohti täyttää jokakuisen velvollisuutensa tilini suhteen, saakeli! Kyllä sitä nyt voisi muistaa ja ymmärtää ja tehdä niin kuin sopimuksissa seisoo: maksaa elatukset ajallaan. Jotkut elää joka kuukausi viimeiset päivät ruuantähteillä. Muttei hän, koskaan, koska hän osaa "säästää" ja nauttii elämänsä "sitten kun on aikaa, eläkkeellä".

tänään aivot sanoo vaan poks, poks.

Ja imettäjäni eli mukanani raivoa, vaikka sitä pahoittelin, se piti vain purkaa hetkessä ennen lapsen kirkkaita silmiä edessä. Hänelle en saa ja voi sanoa pahoja isästään. Ja imettäjäni oli pahoillaan ja toisti sen, minkä aikaisemminkin: "sellaista tuo tulee olemaan..."

- mistä sen tietää? Mistä sen tietää jo. Mistä voi tietää, kun on omaansa lusinut jo yli puolet elämästään. En ymmärrä sitä kokonaisvaltaisen pessimististä asennetta elämään, enkä jaksa. En enää, en sitäkään.

Koeta tässä nytten sitten olla.

p.s. Liikunta on pahasta: pääsin bodaamaan pitkän tauon jälkeen ja uiskentelin painojen jälkeen hetken. Tuloksena on vasemman lapaluun ympärillä tuskainen kipu, joka sattumanvaraisesti romahduttaa taitoni kannatella päätä. (Ehkä osittain siksi se äidin kaipuu tänään nousi, hmmmm.) Lääkitsen tuota "tulehdusta" vanhoilla hammassärkylääkkeillä. Voi hidastaa villejä tanssikuvioita tänä iltana tuo. 

p.p.s. Kaikesta huolimatta olen onnellinen, hi!