Aurinko kultasi tänään laskiessaan pilvien riekaleiden reunat. Kävelin kaupasta kotiin ja tuijotin taivaita. Pitävät outona jo muutenkin, lisäsin siis vettä huhujen myllyyn. En tervehtinyt tuota tuttua, puhukoon.

Olen väsynyt toimettomuuteen. En ole kirjoittanut tännekään aikoihin. Ei silti, eipä mitään ihmeellistä ole tapahtunutkaan. Odotan liina kovasti jotain. Myönnän, odotan liian kovasti rakkutta elämääni, kaipaan niin että sattuu. Tuo oli vaikea myöntää. Ajatus rehellinen sattuu. Ehkä se tulee vielä kohdalle. Samalla kyynistyn, kasvaa käärmeen kieli.

Tämä joka kirjoittaa ei kuullosta minulta, vaikka on minä. Huomaan kirjoittavani sellaisillekin ystäville näin, jotka eivät sitä ymmärrä, ja vesi jo ryöppyää. Vaikken oikeasti enää siitä välitä, yksinäsiyyttä harmittelen, koska sen olen itse aiheuttanut. Täytyykö sitä sittenkin sopeutua, jotta ei olisi yksin? Vaikka, toisaalta, siinä joukossa on yksinäisempi kuin yksin.

Pahinta vetäytymisessä on, ettei ole ketään johon verrata minuuttaan. Ja nyt naisellisen itsetunnottomuuden puuskassa tämä puhisee, tämä ajatus, tämä turhaakin turhempi, mutta ilmeisesti minulle tärkeä: miltä minä edes näytän? Ei ole silmiä joilla itseä katsoa, siksi kai sitä jokua tähän kaipaan, joku joka katselisi minua silmillään, toivottavasti näksisi kauneuden ja... niin, eihän tämä nyt etene, tämä ajatus.

Kirjassa jo kymmenkunta lukua, hymyilen. Vetäytyminen on tuottanut jotain. Kirjataitolla sivuja kohta viitisenkymmentä. Tarinasuoni vain ehtymässä... Kohta, ensiviikollako jo, uskallan tarjota eteenpäin, ja jäädä odottamaan. Noh, ilmeisesti kissanpäivät tältä osalta päättymässä kesällä, että saan aikaan nyt tai en saa, nauttia toimettomuudesta nyt, on tavoite.