Piristysruiske pomppasi Musiikkikanavan kautta. Kokeilin oraakkelin taitoja, josko osaisi poistaa palasen tästä surkeudesta, mihin olen taas uppoutumassa, suren. Tällä viikolla elämää suurempi rakastuminen laimensi tunteensa vain ihastukseksi minuun. Ei muistanut tunnustaneensa Rakkautensa monin sanoin, ihan viikko takaperin, että näin. Ja hänen vuokseenkin olin valmis kaikkeen...

Kolmas työ meni sivu suun. Haastattelu meni miten meni. En jaksa analysoida aina mitä väärin teen, kun ei sillä ole väliä, niin sattuman varaista, vai johdatusta tämä työmaa... Mutta miehen ottivat, jälleen. Uskomatonta! Ja niin puhuvat ja vannovat, että nuorehko, akateeminen nainen on pahin väliinputoaja, tekopyhät, paskat, sanon, kaikki nuo jotka muka syrjäytyvien puolesta puhuvat.

Positiivista oli se että viime aikojen pöhköilyt miesten kanssa, "suuret rakastumiset", ilmeisesti kuitenkin tunteeseen tai itseeni, hi, eivät ole tuoneet pöpöjä mukanaan. Marssin viikko sitten sukupuolitautiklinikalle itseni tutkituttamaan ja tulokset soitin keskiviikkona. Olen puhdas, fyysisesti, ehken kuitenkaan henkisesti. Joistain jutuista jää arvet.

Ja hassua oli sekin, että suuren sydänsurun mainingeissa ystävien arvo nousi korvaamattomaksi, oivalsin. Ja että tulivat vastaan ne läpikäymättömät jutut, miehet vastaan, todetakseni, ettei nekään, edes lohduttamaan. Oman arvon tunto, rakkauden kaipuu, ei kuitenkaan sukelluta minua mihinkään pöhköön, ei enää. Vahventunut olen siis.

Aamulla oli juurihoito ilman puudutusta. Paniikkikohtaus oli lähellä. Kipu, sen odottaminen on suurinta tuskaa mitä tiedän. Se tulevan viikonlopun yksinäisyyden lohduttomuus vituttaa jo, vaikkei pitäisi odottaa niitä negatiivisiakaan juttuja, tapahtuvat kuten tapahtuvat. Ei pety, ei iloitse etukäteen, vaan nauttii hetkestä. Ja silloin käänsin kanavan musiikkikanavalle, oraakkelia odottaen, että josko, sattumalta, löytyisi valopilkku.

löytyihän se. Nyt odottamaan vonherzenbrothersin keikkoja, hymyilen. Pojat ovat niin komeitakin, hi.

Tänään kirjoitain jotain suurta, päätän.