Mielenkiintoinen keskustelu käytiin maanantain Voimalassa siitä mitä perheissä puhutaan ja ei puhuta, miten ne asiat siirtyy meihin vanhemmiltamme ja miten meidän sukupolvi, me sotilaiden lapsenlapset olemme terapiasukupolvi.

Paavo Westerberg on kirjoittanut aiheesta näytelmän kansallisteatteriin.

Tuo kaikki on ollut minussakin pitkään, tuo pohdinta ja itseni läpikäymiseen liittyen oman perheeni tutkiskelu. Se lohduttaa itsensäymmärtämisprosessia, kun ymmärtää, että osa tästä millainen olen, johtuu menneisyydestä ja sen haamuista, niistä peikoista, joita en ole kuuna koskaan kohdannutkaan. Siitä hirviöstä, joka lyhistyi apteekin hyllylle ennen syntymääni.

Ainakin osaksi.

Minun faijani on narsisti. Ja siksi kai minäkin. Mutta minä pahus kannan siitä syyllisyyttä. Isäni tekee sen hyvällä omalla tunnolla tai tunnotta, luulen, tajuamatta sitä itsekään. Ja yritän ymmärtää häntä, koska sellaisia lapset ovat. 

Tänään piti viettämämme Suuren rakkauden kera retkipäivä. Koska peikkometsäilyt meni mönkään ehdotimme leffaa. Vaari ei ole koskaan ollut elokuvissa Suuren rakkauteni kanssa. Ja Suurinta rakkautta hän on Vaarillekin. Alkuinnostus asiaan oli tappava. Hän pystyi kahteen lauseeseen laittamaan viisi kieltosanaa leffa-idealle. Lopulta myöntyi lähtemään, mutta marisi koko matkan stadiin asiasta ja yritti muuttaa Suuren rakkauden mieltä ehdottamalla muita vaihtoehtoja. Kyllähän poikakin jo vaistoaa, kun joku ei ole jostain innoissaan. Sanoin meidän ainakin menevän, mukaan ei ole pakko tulla. Päätti tulla, mutta voi sitä huokausten ja tuskan määrää, millä siellä teatterissa istui. Syynsä oli myös kuningas alkoholilla, joka laittaa aikuisen miehen kiertämään kahdeksikkoa baarikaapin ympäri. Tai, ei meillä sattuneesta syystä kotona koskaan baarikaappia ollut, ei jäänyt koskaan juomia sellaista perustaa.

Leffan jälkeen faija meni kaljalle. Me mentiin kotiin. Minä olin uupunut. En jaksa enää tuota. Nukuin kunnes Suuri rakkauteni herätti minut lämmittämään itselleen maksalaatikkoa. Poika oli laittanut Afrikan tähden valmiiksi: "äiti pelataaks?". Pelasin silläkin uhalla että onnetar olisi minun puolellani, sitä se nimittäin on viimeaikoina ollut, ja voittaisin. Suuren rakkauden häviämispettymyksen kyyneleet ovat isoja ja tuskaisia.

Toisaalta, faija ei koskaan pelannut siskon ja mun kanssa mitään. Ne hiljaiset kyyneleet, niiden tuska kestää ihmisiän.