Tänä yönä voisi seurata täydellistä kuun pimennystä. Voisi. Katsahdus ulkoilmaan karittaa haaveen istua parvekkeella vällyihin kietoutuneena ja katsoa hetkeä kun maa heittää varjonsa. Niinä hetkinä varmistuu minulle, että olemme täällä, tai tämä on, jotain missä on varjo, se on todellista.

Samaa ei voi sanoa meidän "parisuhteesta", pyörittelen ja vääntelen ja kääntelen alitajunnassa vaihtoehtoja, vaikkei se mitään auta. Todellisuus valkenee vieläkin hitaammin kuin varjosta esiin ryömivä kuu. Vai paljastuu, se kuun pinta nimittäin kaikkine epätasaisuuksineen...

Haluaisin sukeltaa Rauhanmereen ikuisuuden hetkeksi.

Olen kipeä. Olen yksin (siinä tosin ei ole mitään uutta), se totuus pysyy, vaikka sen aina hetkeksi toivoo unohtavansa jonkun lähellä...

Kyllä tämä tästä. Evakkoveri kuohahtaa, kyllä Minä pärjään, aina.

Miksi sitten epätoivoitan itseäni odottamalla, että soittaisi?

Palaan...