Meni tuosta ovesta juuri. "Isi, mä meen jo alas..." -ja katosi täksi viikonlopuksi silmistäni, ja jo kaipaan. Nauttivat kovasti toistensa seurasta, tekevät kaikkea kivaa ja matkustavat mantuja. Äiti vain arkea, tylsää, enkä edes kuulemma leiki kanssaan koskaan, sanoi niin, sanoi eilen. Myönsin.

Sitä kaipaa yksinäisyyttä ja hiljaisuutta, hetkiä vain itselleen niin kovasti että sattuu, ajoittain. Ja kipu purkautuu huutona ja raivona ja kyllästymisen kiristyksenä. Vaikka oikeasti, tässä hiljaisuuden ja yksinäisyyden tilassa, sekunteja sen saavutettuaan, vuorokausia edessä, oivaltaa heti, ettei niin, ettei näin, ettei kaipaakkaan.

Vaikeinta tämä, kaivata sitä joka on kokoajan läsnä. Rakkaus on ruma sana ja kaipaus soi kauniimpana! Kaipauksen kautta rakkaus löytää muotonsa.

Huomenna siivoan! Raivoan! Pesen matot ja sohvanpäällisistä pienet suklaakäsien jäljet... lattioilta mehujätskien pisarat ja huoneensa laitan järjestykseen, hallitsen tämän ikävän. Hallitsen! hallitsenhan?