Kerjääminen ja kaupustelu kielletty.

Sillä tavoin luki lähes jokaisen kerrostalon rappukäytävän seinällä, silloin kun olin pieni tyttö. Suomalaiseen kulttuuriin kerjääminen ei oikein istu. Meillä kun on niin mainio (sarkastisesti) sosiaalihuolto, yhteiskunta huoltaa, ettei tartte kerjätä, niin!

Sen tähden tuntuu oudolta, kun kaduilla on näkynyt selvästi ulkomaalaista taustaa olevia ammattikerjäläisiä. Joku oli ottanut lapsensakin mukaan touhuun, sääliä herättämään. Erityisesti riepoo ne, jotka iskevät pahaa aavistamattomien käteen kukkasen kaupungin väentungoksessa ja vaativat siitä sitten maksua.

Härskein tapaus on tullu vastaan täällä kotikonnuilla. Malmin torien välillä kulkee radan ylittävä ylikulkutunneli ja siellä on aina jos jonkimoista musikanttia. Ajoittain siellä rullailee tuolillaan yksi alkuperäisasukas (valkoihoinen keski-ikäinen mies) ja pyytää ohikulkijoilta lanttia. Aluksi herra pyysikin vain kolikoita, mitä nyt liikenee, mutta huomattuaan toimen kannattavaksi on hän ryhtynyt suoraan kerjäämään suurempia summia. Olen kuullut hänen käväiseen pyynnöissään jopa parissakymmenssä eurossa. Viimeaikoina pyyntö on ollut tasaisesti pari euroa.

Silti. Jos on rahasta pulaa, eikö silloin kelpaa mikä kolikko tahansa. Tämä on oppinut vaatimaan suoraan ne suurimmat kolikot.

Joku roti sentään.

Annoin taskunpohjallani olleet kolikot mielummin sille venäläiselle viuluniekalle kuin pyörätuoliherran alkoholismin ylläpitämisrahastoon.

Huonolla omallatunnolla, silti.