Mikä siinä on, että kaikki viisikymppiset naispuoliset Ohjaajani kaatavat päälleni jotain omasta katkeruudestaan?

Tänä syksynä olen miettinyt ja pähkäillyt. Ensinhän sitä menee itseensä, paitsi he. Minä menin itseeni ja kävin läpi tilanteen tilanteelta ja juttelin ihmisten kanssa ja aina oli johtopäätös sama, heissä nyt jokin minussa mättää. Ja todella vannon, etten ole tehnyt omasta mielestäni mitään, mikä antaisi syytä. Kestän kritiikin ja otan sen vastaan. Vain se tapa millä tuppaavat sen minulle heittämään. He, jotka ammatikseen puhuvat oikeanlaisen palautteen antamisesta, he tekevät sen väärin.

Ja todella, heitä on ollut tänä syksynä kaksin kappalein, viisikymppisiä huonon palautteen antajia. Vaistoan, että halajavat kunnioitustani, mutta se on jo rapissut. En voi enää. Haluan uskoa ihmisistä hyvää ja aikani ymmärrän, vieläkin.

Ja silti kyseenalaistan itseäni ja tunteitani, silti, vaikka kolleegat puistelevat päätään ja seuraavat hämmentyneinä sivusta, eivät näe hekään, mikä se minussa niin ärsyttää?

Voi vanhat *itut! -sanon, kun en muuta voi, hiljaa mielessäni tosin ja täällä uskallan, muuten nielen kaiken, kuuntelen, nyökyttelen tovin, otan epäoikeudenmukaisuuden vastaan ja hymyilen lisää. Se hymy, se taitaa eniten ärsyttää. Hyvyydellä voi toisen tappaa.

*ittu!

Luoja, älä anna minun katkeroitua noin...