Nähdä ihminen ulkokuoren alta.

Lukea tarina pilkuilta.

Kuulla musiikki henkäysten lomasta.

 

Perjantaiöisin vajoaa väsymystilaan, missä kaipaa aitoutta osakseen. Olen yksin ja harmittaa edelleen, että eilinen postaus, jota rustailin aikamoisen tovin, katosi loppumetreillä. Kirjoitin hienoa tarinaa itsekkyydestä ja ihmisten halusta olla maailmankaikkeuden keskipisteenä tajuamatta olevansa sitä jo.

Tässä maailmassa on vikaa. Näinä hetkinä sen kuulee selvimmin sen kumun, tuomiopäivän rummut, lopun pataljoonat lähestyvät. Muttei siitä välitä kukaan. Viimeisenä ikuisuuden ammattilaiset. Heillä on kiire pitää omat palkkatulonsa tasaisina...

Harmittaa hiukan, että aukaisin suuni luennolla keskiviikkona. Yritin kiinnittää katsetta johonkin toiseen suuntaan. Tuntui kun olisin puhunut tyhjiöön, tai jonkinmoiseen aikavääristymään, sillä kommenttini jälkeen keskustelu jatkui kuin minua ei olisi ollutkaan. Se tuntui kummalliselta, sillä minusta minä olen ja minä ajattelen. Keskustelut pyörivät sitä samaa turhuuden kehää. Miten sopeutua nykyiseen malliin, jonka sanelee meille joku muu kuin se jota meidän pitäisi kuunnella. Ehdotin uutta suuntaa. Ehdotin, että emme suostuisi siihen, että menisimme henkisyyteen voimavarana, menisimme itseemme, jotta näkisimme!

Mutta taisin saada otsaani hurmoksen leiman. Nyt ne loputkin vähät välttelevät minua.

Olen väsynyt maailman tilaan. Olen väsynyt rahan valtaan. Olen väsynyt ihmisiin, jotka suostuvat kaikkeen turhaan, jotka etsivät paikkaansa maailman keskipisteenä, hyväksyntää, tajuamatta, että heillä on jo se kaikki.

Yksinäisyys kuristaa. Yksin näkyineni olen.

Ja Luojani, olen vastustellut, kuten Joona. Mutta valas nielaisi sillä hetkellä minut matkalle Niniveen, kun hyväksyin totuuden itsestäni. Sen jälkeen en ole pystynyt valehtelmaan, en edes valkoisia valheita. En edes istuessani seurakunta-perkeleen-neuvoston edessä, jotta saisin työtä, jotta eläisin minä, EN! Näitä polkuja kuljen nyt. Ja vaikka kiire painaa tällä tiellä, tällä hetkellä, pyörii päässä ne tarinat jotka on kerrottava. Se kaikki joka väsyttää, joka huutaa kääntäjää sanoille, jotka jo elävät tässä, mutta joita ei nähdä.

Eikä minusta ole profeetaksi...

vaikka olen niitä harvoja, jotka ajoittain näkevät ihmisen ulkokuoren alta, jotka lukevat tarinan pilkuilta, jotka kuulee musiikin henkäysten lomasta.

Kuka Sinä olet?