Tuttu surumielisyys valtaa taas sydänalaa. Yksinäisyyden makustelu tuntuu karvaalta suussa, en silti malta lopettaa pureskelua. Märehdin. Jauhan, nielaisen ja oksennan asian uudelleen purekeltavaksi. Nyt ei edetä, paitsi tuskaisiin suuntiin, on minussa se vika.

Kelle kertoa, puhua pulputtaa tämä. Kun en taida osata sitä itsellenikään selkeäksi pyöräyttää.

Pohjimmainen syy itsessäni. Enkä saa siitä kiinni. Mikä minussa tämän tunteen aiheuttaa...

Haluan nyt montaa asiaa, mutten kuitenkaan. Haluan itselleni lisää, koen olevani siihen oikeutettu, vaikka se on juuri se väärä tie, ei siten kukaan rinnalla pysy. Helppo tie näennäiseen tyytyväisyyteen. Mitkä ovat sydämen ääniä, mitkä niitä valloittajan pahoja sanoja...

Kuuntelen ja otan merkit vastaan, niitäkin pureskelen, enkä etene, en ainakaan tässä nyt-hetkessä, missä toivon muutoksen tuntuvan.

Ja tiedän: loppuu aina, kun hväksyn!

Apulannan biisi soi päässä, sen kertosäe:

Kipu kuolee huutamalla
alastomana lattialla
Miten kauan sitä kestää
ei, sitä ei voi tietää