Ihanat vanhemmat huristivat sen 150kilometriä mukanaan siskon käyttämättä jääneet antibiotit. Paranin ajaakseni koko sakin takaisin peikkometsästä kotio.

Piti avata sanaista arkkua Pitkänhuiskean kanssa. Vanhempien läsnsäolo saattoi laittaa laatikon lukkoon. En tiedä missä mennään. Työkin on perseestä. Vaihteeksi. Ehkä siellä sitten mennään. Terveisiä siis Sieltä.

Se johtuu asiakkaista, jotka ovatkin nyt olleet sitten siitä hankalammasta päästä. Ehkä sateinen kesä nyppii, ehkä ei, asiakkaista ei koskaan tiedä. Se johtuu myös T-tovereista, joiden avuliaisuus on kadonnut oman työtaakan alla. Saan pärjätä yksinäni. Ja tuntuu, että joka kerran vastatessani puhelimeen, teen jonkun elämää suuremman virheen. Päätä särkee ja tähän orastavaan nuhaan ei tunnu mikään auttavan.

Ja se yksi työ, se roikkuu kuin jämähtänyt rasvatikkari kiinni otsassani, heilahdellen ajoittain silmille. Rahan kanssa olen kuivilla. Jos jotain hyvääkin.

Ja se, että aurinkoisena vapaapäivänä sain väriä iholle ja pari hyvääkin hyrinää paperille, mitä ei ole tapahtunut aikoihin.

Joku soitti, soittaakohan se uudestaan?