On olemassa ihmisiä, joita ei ole olemassa.

He elävät ja hengittävät,

mutta heitä ei melkein kukaan näe,

ei muista.

Vanhuksia, jotka kuolevat yksin,

hitaasti.

Vanhuksia, jotka eivät ole puhuneet kenellekään

vuosiin,

ei sähkölaitokselle, vaikka lämpöä ei enää ole.

Ihmisiä, joiden ainoat kontaktit ovat yhtä näkymättömiä kuin he itse ovat.

Joukolla he pitävät meteliä, jotta joku näkisi.

Sisältäpäin ahavoituneet kasvot

ennenaikaista vanhuutta

maksataudista kielivää keltaista,

suuhun syöpyneitä hampaita,

verestäviä silmiä

nykypäivän spitaalia.

Sisällä sykkii unelmat vaientanut sydän.

On olemassa ihmisiä, joita ei ole olemassa.

Äitejä ja isiä, jotka eivät muista

lapsen syntymää.

Pieniä jalkoja, joista kantapäiden pehmeys on kadonnut liian nopeasti,

Pieniä kasvoja sinertävillä läikillä.

Tyhjät silmät tuijottavat

niiden taakse kätkeytyy jotain, mikä on rikkonut pienen mielen.

Syntymättömiä lapsia,

joiden nimet on valmiiksi kirjoitettu olemassaolemattomien kirjaan.

On olemassa ihmisiä, joita ei ole olemassa.

Heidän toivot katoavan.

Mitä enemmän toivot, sitä vähemmän heitä ei nähdä, ei kuulla,

sitä enemmän heitä on.

He tulevat uniisi,

kerjäävät leipänsä sinulta,

jättävät lapsesi ovellesi

eivätkä kuule sivistyksen hopeakelloja.

Mitä suuremman muurin rakennat

sitä vaikeampi sinun on vaientaa sydäntäsi.

Ja tämä kultainen yhteiskuntasi,

sen syliin sysäät heidät,

pimeään aukkoon,

paperisotien marginaaleihin.

Ja he tippuvat nitojanreijistä

takaisin olemattomuuteen.