Selailin menneisyyttäni ja häkellyin. Kuinka eksyksissä voikaan olla? Vaikka joku olisikin sinut jo löytänyt.

Jos joku tätä vielä seuraa, Ihanainen ainakin, niin tiedoksi: mentiin Pitkänhuiskean kans naimeseen. Olen onnellinen. Suuri Rakkaus on jo aikamies, tai no matkalla sinne. Latelee vielä totuuksiaan lapsen suulla. Valtaisa tutkimusmatka-prosessi itseeni on tuottanut oivalluksen aikuisuudesta ja sen ihanuudesta. Elämä ja sydän yksinkertaistuvat. Onkin työ, onkin oikeaa rakkautta, onkin arkea, onkin ihan hyvä olla. Kummallista ja niin tavallista. 

Kapinassa olen silti, edelleen.

Se sama Jokin, on edelleen tulematta. Etsin. Tutkin. Löydän. Tarkkailen.

Olen siirtynyt uuteen tilaan, siksi uusi nimi. Tervetuloa Valoon:

http://valossa.blogspot.com/

Olisin siinä vain purkanut turhautumista, sydämen kipua, kun rakas ystävä päätti kääntää minut oman tötöilynsä syntipukiksi, vain siksi, että kerran päätin sanoa Hänen olleen väärässä. Asiassa on puolensa. Rikkirepivällä riidalla saadaan suhde etäiseksi, silloin ei sitä tarviste sen enempää kasvatella, voin edetä nyt.

Lienen ärsyttävä ihminen.

Olen nimittäin täydellinen, vaikka en itse tiedä sitä, omasta milestäni olen aika vajavainen ja rimani hipovat aina liian korkealla. Ei en olekaan narsisti, siitä minun ei tarvitse huolehtia, asetan toiset monesti edelleni, kunnon narsisti ei tee niin. Olen sen sijaan perfektionisti.

Isti tai nisti. Ihan sama. Riita sattuu. Sydän on levoton. Ja kun luin viime vuoden kirjoitukseni, ei mikään ole juurikaan muuttunut: yhtä kiire, samassa tilassa kokonaisvaltaisesti.

Lähden elokuviin.

Joku niistä poltti naapuritalon roskiskatoksen. Taas.

Köyhyys iski. Laskin jo hyvissä ajoin tulevan laskusaldon. Ei palkka riitä. Ja kun mietin miten selvitä joulun lahjoista -eksyin osamaksuapajille. Ja äiti ja sisko lupasivat luoda jouluntuoksut, ettei sitä tarvitse stressata. Muovikuusi on edelleen eteisessä viime joulusta, sitä enää kannata kellariin viedä. Olen töissä silloin minä. Töissä kehtasivat väittää, että meikäläisllä on niin hyvät palkat. Ja poronkulkuset. Kun ei lainaa saa ja normaalieläminen vie velkavankeuteen.

Lidliin en mene. Luomusta en luovu.

Ainakaan vielä.

hiljainen onnen tunne

Ajattelin sen olevan täysin ohi, mutta niin, koskaan ei pitäisi vannoa: ei koskaan. Syli tuntui hyvältä, mutta olemme edelleen yhtä mieltä siitä että vapaus on suhteemme onnistumisen avain. Häntä ei voi kahlita, eikä minua, muuten muutun hirviöksi, joka en halua olla.

Ja se toinen. Kohtaaminen oli ammatillinen, mutta outo. Ehkä se outous tuntui vain minussa. Hän oli hämillään. Jäi huoneeni nurkkaan istumaan ja olisi kai halunnut sanoa jotain. Mitähän se olisi voinut olla. Sen sijaan puhuimme töitä ja niitänäitä.

Vapauteni huokuu minusta. Liika valta kapsahtaa omaan nilkkaan. Pyrin nöyryyteen. En pidä siitä, että minua näpäytellään, siihen ei ole oikeus kuin Luojallani, hän tekee sen hyväntahtoisesti.

Asiat joihin takerrumme.

Niskaa särkee. Kaipaan sinua. Kohta jo näemme, hymyilen.

On ollut hiljaista.

Matkakin piristi vain vähän.

Tämä loma tuntuu loppumattomalta ja vasta nyt sen tullessa loppuun annan anteeksi itselleni etten tee kaikkea sitä mitä ajattelin tehdä. Tuli kiireettömyydestä stressiä. Olen melkein rahaton. En ehkä saavuta sitä ainoaa materiaa mitä halajan, vaikkei sen pitänyt olla niin epätodennäköistä. Maailma vaan on niin epätodennäköinen. Päätä särkee harmaus. Jokaisella säätiedotuksella ollaan lähempänä itsemurhaennätyksiä. Mitään ei tapahdu. Makaan pitkään ja syön väärin. Liikuntaa olen lykännyt päivän kerrallaan.

Ainoana pilkahduksena ajatuksissa toivo.

Ehkä minun vuoroni tulee taas.

Ehkä.

Ihanainen sanoi kerran ihonsa menevän hukkaan. Sen kaipuun tunnistan. Tämän harmauden, sen kestäisi paremmin kahtena.

Ja kun itselle pitäisi, ei enää jaksa eikä viitsi. Tunti aikaa ja siinä ajassa täytyisi matkalaukun täyttyä järkevästi.

"Mitä sä laitat päälle illalla? Mitkä kengät mä otan? Sataakohan siellä? Ai, sä otat sen mustan huivin, mä en kai sit voi, ettei olla liian samanlaisia..."

Voi kun olisi pieni lapsi, ja joku muu pakkaisi, ajattelisi mun puolestain tällaiset. Ja minä vaan pääsisin nauttimaan matkan riemuista ilman näitä alkuja.

Orastava päänsärky saattaa koneessa muuttua kivuksi.

Kuinka sitä nyt jaksaisi?

Ehkä riemu tarttuu. Kohta näen siskosen.

Olisi pitänyt muotoilla toive tarkemmin.

Tuo hassu Humoristi täytti toiveeni ja antoi minulle rakkautta, nimittäin vain minun sydämeeni, sellaista yksipuolista, joka on aikas suloisen tuskaista ja hermoja repivää ja kaikkine perhosineen lopulta ihan tyhmää. Erityisesti, kun sitä ujountui sellaisiin mittoihin, ettei ole totta.

No mitäs, rakkaus on aina hyvä tunne ja positiivisena vedin ihanuuden määritelmät huippuunsa: Tämä on lahja minulle, minähän tässä rakastan ja tunnen ja olen ajoittin jopa tunteesta onnellinen. Jeee!

Kuinkas sitten kävikään. Ajatukset ja päiväunet rupesivat kiertämään samoja kiertoratoja ja sitä tuntui kuin olisin jäänyt kuuksi planeettani ympräille ikuisiksi ajoiksi, ja kuten kuukin, kasvot aina kohdettaan kohti. Laitoin kädet uudesti ristiin ja rukoilin ratkaisua. Ilmeisestikin, jokin oli tässä kaikessa aivan väärin.

Sanoin kuitenkin Tapahtukoon tahtosi.

Koko viikonlopun päässäni soi Eppujen "Näissä sanoissa":

Sinun hymysi, minun hymyni
side välillämme
ainoa rakennettu silta, jonka ymmärrämme
sinä joka olet rakkauteni saavuttamattomissa
ja kuitenkin ymmärrät minua

olen rakentanut tämän sillan
meidän välillemme
minun nähdä ja ymmärtää, että se ei kestä
minun painoani eikä sinunkaan
sanomattomin sanoin
tekemättömin teoin
sanomattomin sanoin
pidämme sitä yllä

rakastan hymyäsi, häkellyn kun sen näen
ja se se loistaa silmiini ja heijastuu
vahvistettuna näissä sanoissa
näissä yksinkertaisissa sanoissa
näissä sanoissa
näissä sanoissa
näissä yksinkertaisissa sanoissa
näissä sanoissa

Ja niin siinä kävi, että ratkaisu tuli. Koko sen ajan kun kipuilin sitä mahdollisuutta, että hymymme kohdatessaan kestäisivät sillan painon, se ei kestänyt. Hän rakastaa toista. Se on todella kaunista, hänelle.

ja sitten on vielä ne ihmiset joita haluaisi välttää, tai mikä parasta, oman elämän helpottumisen kannalta, poistaa kokonaan planeetalta, siitä eksistenssin piiristä jonka tunnemme, niin ei &%¤#&%¤#"?%, eikö ne laiteta asumaan viereen tai työhön tähän minun elämäni piiriin?

Puhuin monikossa, mutta tarkoitan yhtä. Luojani haluaa minun oppivan. Mestarini oppilas olen ja siinä on opittava nöyräksi. Tänään en enää hymyillyt, pistin vastaan, mutta teen pyydetyn kuitenkin, koska en halua enempää ihmisiä vaivata.

Kohta se loppuu. Ihana nainen teki pahvisen aamu"kamman" seinälleni. Siinä on enää viisi piikkiä.

Iltarukouksessa toivon hänellekin kaikkea hyvää,

sellainen olen.

lentelen tässä suunnassa avaruutta

mietin jotain uudistumisesta

prosessoin, oikeasti.

Juh, aikaa on vierähtänyt, mutta sitä on turha harmitella. Olen aina ollut sellainen päiväkirjankirjoittaja, jonka on täytynyt kertoa kaikki mitä on ollut välissä. En oikein vain osaa jatkaa siitä mihin jäin. Ehkä olen kirjoittanut jollekin, en vain itselleni, ehkä?

Välissä on tapahtunut ja liikkunut, mutta peruskysymykset ovat pysyneet samoina.

Ja joka kerta lupaan, että palaan päiväkirjan ääreen useammin ja oikeasti tulen takaisin yhä harvemmin.

Hiljainen päivä. Takaraivossa tykyttää tosin tekemättömien töiden lista. Odotan lomantapaista. Olen sen tarpeessa. Työ ja sen yhteisö tökkii kaikesta epäoikeudenmukaisuudesta, henkilökemioista ja sen semmoisista perkeleistä. Yksi ihmetteli kykyäni jaksaa hymyillä. Ei kai se muu auta, mutta sen sanon että poskiin sattuu ja silmissä kirvelee. Olo kuin missifinaalin häviäjällä.

Tapan teidän hellyydellä kaikki!

Oma sydän tuuliajolla, muttei siinäkään mitään uutta. Olen kaihoisa ja haaveellinen tämän päivän. Lähden kävelylle. Kaupunki tarjoaa auringonkukkia pelloillaan, menen niitä poimimaan.

Pohdittiin tuossa, minkätähden, juuri sinä aikana kun esiäiteemme ovat vetäytyneet maailmasta savutupiinsa nukkumaan ja puuhastelemaan kunakin päivänä vain sille kuuluvat pakolliset alusastiantyhjennys-puuhat, me nykyihmiset raadamme suurinta kakkupalaa napaamme?
Kelpaa sitä sitten valoisana aikana köllötellä, kun ei edes uni tule, kun on niin valoisaa että.
Ehdotan, että kesäloma siirtyisi talvilomaksi!
Ne jotka haluavat olla kesällä lomalla, lentäköön sinne.

Tänään on töitä. Hautausmaa kutsuu. Ja uudeksivuodeksi klassiselle tähtihävittäjä GAlaxy-risteilylle siskosen kanssa. Kaivoin korkokengät pölystä, jos ne tälläkertaa saisi edes jalkaan.

Välipäivinä voi käydä vaikka elokuvissa. Jonkin aikaa lastenelokuvat ovat olleet pettymyksiä. Nemon jälkeen ei ole ollut juurikaan mitään mainittavaa auringon alla (Mijazakin perhettä lukuunottamatta!). Sen tähden oli ylläripylläri tosiaan, eilinen pläjäys pitkänhuiskean ja poikasen kanssa:

http://www.mehilaisenelokuva.fi/

Suosittelen, jo pelkästään sen takia, että mehiläisen lenäminen on tieteellinen ihme. Liian suuri paino niin pieniin siipiin, ja silti hunajaa syntyy ja kukat pölyttyy.
Kesää ja valoa odotellessa.
Pus